"Pysähtykää, D'Avangour-hyvä", keskeytti kuningas hymyillen. "Te unohdatte, että olen paavin vallan ulkopuolella, kiivautenne on teitä viehättänyt, mutta pitäkää muistossanne, että pian voisin luulla ranskalaisen lähettilään — jesuiitaksi." Näin sanoen pyörähti kuningas korollaan ympäri ja viittasi D'Avangouria poistumaan. Ranskalainen puri huultansa vihasta yhtä paljon kuin neuvottomuudestakin, astuessaan ulos teltasta.
* * * * *
Litvalaisten leirissä Sanin luona oli mitä hillitsemättömin ilo valloillaan. Sotamiehet lauloivat, tanssivat ja kiistelivät keskenään. Sandomirin valloitus hurmasi mielet ja pilkkapuhe toisensa jälkeen tuli ruotsalaisten osaksi.
Mutta löytyipä kuitenkin miehiä, jotka keskellä tätä melua ja sekasortoa huolella ajattelivat tämän sodan loppua; löytyi niitä, jotka eivät jakaneet sotamiesten iloa, vaan päinvastoin alakuloisina katselivat pientä saarta, jossa ruotsalaiset seisoivat. Nämä miehet olivat Lubomirski ja Czarnecki. He olivat tulleet leirille keskustelemaan litvalaisten johtajan, Sapicha Witebskin, kera mitä olisi tehtävä, ja olivat kokoontuneet viimeksimainitun telttaan neuvottelemaan.
"Hyvät herrat", alkoi Lubomirski vakavalla äänellä, "Puolan valtiokanslerina saan lämpimästi kehoittaa teitä yksimielisyyteen ja rohkeuteen. Vielä emme voi riemuita voitosta, jonka voimme saada; vielä on meillä paljon opittavaa vihollisiltamme. Niin, herrani, teitä ehkä lausumani sanat ihmetyttää, mutta minä puhun omasta kokemuksestani. Ruotsalaiset eivät ole halveksittavia vihollisia, vaan tulisi meidän päin vastoin pitää heidän sotatapaansa esimerkkinämme. Sandomirin luona seisoo sotajoukkoni valmiina millä hetkellä tahansa kiiruhtamaan avuksi. Kenraali Czarneckin armeija on sijoitettu Veikselin vasemmalle rannikolle ja litvalaiset täällä. Edessämme on Ruotsin kuningas, voimallisten sotajoukkojemme ympäröimänä. Ruotsalaisten selässä kuljeksii Sapicha joukkoineen, jotta viholliset ovat tykkänään ympäröidyt. Mutta nyt emme saa pikaisuudellamme antaa viekkaalle kuninkaalle tilaisuutta pakenemaan, täällä pitää meidän hänet vangita; täällä voittoretkensä on pysähtyvä. Vannokaa verellä ja voimalla puolustavanne asemianne ja Puolan kunniaa!"
"Me vannomme", huusivat kaikki; "pyhän neitseen kautta sen vannomme."
"Niin, se vala on kaunis", sanoi vanha Czarnecki, kohottaen kaunista päätään; "pyhä neitsyt on valamme kuullut, ja kadotus sen, joka sen rikkoo! Tähän saakka olen aina vetäytynyt sodasta, nyt jään ottamaan Kaarle Kustaata vastaan julki taistelussa ja ennen värjään tantereen verelläni, ennenkuin tuumaakaan peräydyn. Käsivarteni on vielä voimakkaampi, kuin moni luuleekaan, ja sydämeni sykkii vielä yhtä lämpimästi Puolalle kuin kuudentoista vuotiaan rinnassa. Ell'ei päätöksen hetki nyt ole tullut, näen Puolan tulevaisuuden sumun peittämänä, ja vieläpä moni synkkä yö varjoo sen metsät ja arot, ennenkuin vapauden päivä koittaa."
Vanhus vaikeni, ja kaikki läsnäolijat olivat syvästi liikutetut hänen sanoistaan. Vihdoin nousi Sapicha Witebski seisomaan, ja sanoi:
"Minä olen valmis häntä ottamaan vastaan. Linnoitukseni ovat niin lujat ja tykillä varustetut virtaa vasten, ett'ei satatuhattakaan ruotsalaista voi niiden yli päästä."
Witebskin arvokas ryhti ja tulinen vakuutus saattoi kaikki levollisiksi, ja valtiokansleri aikoi juuri puuttua puheesen, kun hänet häiritsi Göran Czarnecki, joka tuimilla liikkeillä syöksyi huoneesen.