Kardinaali ja Joseph hiipivät erään pienen takaoven kautta linnanpihalle ja he olivat vain muutaman kyynärän päässä takaportista.
Kaikki oli rauhallista heidän ympärillään. Tieto siitä, ettei kardinaali nyt voisi paeta, kun hän itse kantoi vankilan avainta, oli tehnyt Kaarle kuninkaan niin varmaksi asiastaan, ettei hän katsonut tarpeelliseksi asettaa vahteja sen paremmin käytävään kuin linnan porteillekaan. Hiljaisuutta häiritsi ainoastaan tuuliviirin natina, kun se heilui ruostuneessa rautatangossa.
"Pyhä neitsyt, me olemme pian saavuttaneet päämaalin!" mutisi kardinaali itsekseen. "Kunhan nyt onnistuisi paremmin kuin edellisellä kertaa".
"Olkaa levollinen", vastasi Joseph. "Jos sattuisimme jonkun kohtaamaan, niin on minulla vastaus valmiina. Eikö linnan omistajattarella ole oikeus mennä, mihin hän tahtoo ja koska hän haluaa!"
Kardinaali ei voinut kuin hymyillä vanhan palvelijan vastaukselle, jota hän piti aivan oikeana. Enempää aikaa hukkaamatta hiipi hän sentähden takaportin luo, jonka väliaikaista tarvetta varten valmistettu ovi pian antoi perään.
Kylmä tuulenpuuska löi kardinaalia vasten kasvoja ja sai hänet ohuessa puvussaan vilusta värisemään. Mistään hinnasta ei hän kuitenkaan tahtonut kääntyä takaisin pehmeään sänkyynsä, sillä siellä hänellä ei ollut vapautta, jonka hän omasi täällä ja joka oli hänelle kultaakin kalliimpi.
Muutamia askeleita vielä ja pakolaiset seisoivat portin ulkopuolella.
Nyt pääsi syvä huokaus kardinaalin rinnasta ja hän ajatteli itsekseen:
"Ero Sergo Panitzkystä tulee varmaankin aikaansaamaan suurta hajaannusta perheen keskuudessa, mutta menköön silti miten tahansa. Eleonora on tehnyt minulle ja Puolalle korvaamattoman palveluksen jota ei voi kyllin palkita. Minä teen kaiken voitavani, että hän pääsisi naimisiin sydämensä valitun kanssa".
Kun pakolaiset olivat odottaneet vahtimiehistön saapumista ja katoamista, riensivät he pimeän suojassa nopein askelin metsään, ilman että ratsastaja, joka oli vahdissa vallilla lähellä takaporttia, huomasi heitä, siitä yksinkertaisesta syystä, että hän Josephin toimesta pikkasta ennen oli otettu hengiltä. Muutamien minuuttien kuluttua saapuivat he hevosten luo, jolloin kardinaalin huulilta pääsi vilpitön riemuhuudahdus. Hän nousi nopeasti Josephin avulla satulaan ja ratsasti pois, sittekun hän ensin turhaan oli koettanut saada vanhaa palvelijaa seuraamaan itseään.
"Ei!" oli Joseph päättävästi vastannut, käännyn takaisin, "sillä olen halukas näkemään XII:nen naamataulua, kun hän huomaa nuoren hallitsijattareni voittaneen viekkaudessa".