Joka kerralla kun luoti putosi veteen joko venäläisen veneen takana tahi sivulla, kuului suomalaisten huulilta äkäinen huuto:
"Se pääsee varmaankin pakoon meiltä".
Kun välivääpeli Spof, joka ohjasi venettä, oli kuullut tuota lausuttavan jo useita kertoja, sanoi hän:
"Hitto ollen, niinkö luulette, pojat?"
Sotilaat ja talonpojat katsoivat toisiinsa ja heidän silmäyksistään saattoi selvästi lukea toivon välähdyksen. Spof'in sanat nähtävästi loivat uutta rohkeutta heidän sydämiinsä. Hetkisen mietittyään jatkoi hän:
"Vai niin, se voi kyllä tapahtua, että he pääsevät pakoon, mutta se tapahtuu juuri teidän tähtenne."
Nyt kohotti vanha harmaapartainen sotilas päätänsä kärsimättömyydestä liikutettuna, loi ensin silmänsä Spof'iin ja sitten tuohon venäläiseen alukseen, joka juuri samassa katosi kahden saaren väliin, ja jupisi niin äänekkäästi, että sen kaikki kuulivat:
"Tämäpä olisi onnettomin päivä elämässäni, jos niin tapahtuisi. He eivät suinkaan saata olla muita, kuin juuri niitä, jotka tois'päivänä polttivat vanhan Vapun pirtin Paavolassa, kiduttivat kuoliaaksi hänen miehensä sentähden, että hän kaatoi maahan venäläisen kapteinin, ja ryöstivät kauniin Annin. Minä en ole nähnyt muita venäläisiä tällä puolella järveä, en ainakaan kahdeksaan päivään, joten ne eivät voi olla muita kuin juuri niitä".
Kuin ukko mainitsi Annin ja hänen ryöväämisensä, hypähti yksi talonpojista, aivan nuori mies, kiivaasti ylös ja oli vähällä kadottaa aironsa hämmästyksissään. Hänen ahavoittuneet ja terveyttä ilmaisevat poskensa vaalenivat silminnähden ja kätensä alkoivat vavista.
"Venäläiset ryöstäneet Annin?" lausui hän puoliääneen itseksensä. "Sepä olisi onnettomuus, jos…"