Vanhan karhunkaatajan ääni oli tällä kerralla kuitenkin niin varma ja vakava, että tämä muuten niin kielevä Vappu huomasi parhaaksi olla vaiti. Sanaakaan lausumatta lähti hänkin hankkiman itseänsä pakoretkelle.
Mutta lähdöstä ei tahtonut tulla valmista, sillä raskaalta tuntui jättää koti kentiesi ainaiseksi, sillä miten matala ja köyhä se olikin, oli se kuitenkin rakas. Monta kertaa puhkesi Vappukin kyyneleihin, jotka virtailivat alas hänen poskiansa myöten.
Karhu-Antti täytti mitä huolellisimmin molemmat pyssynsä, sillä eihän hän saattanut olla varma, kohtaisiko hän karhuja tahi venäläisiä taikka kentiesi kumpiakin ja molemmat olivat yhtä vaarallisia. Ruutisarven ja haulipussinsa ripusti hän tavalliselle paikalleen kaulaansa ja niin oli hän valmis epätietoiselle matkalleen.
Matkalle hankittaessa oli kuitenkin aurinko jo ennättänyt laskullensa. Lintujen rattoisa laulu alkoi vaieta ja metsässä näyttivät varjot yhä synkemmiltä kuin ennen. Viileä tuuli, illan seuralainen, henkäili raittiutta kesäiseen ilmaan.
Viimein oltiin kuitenkin valmiina matkalle. Katsellen pitkään ja surullisesti ympäri matalaa majaansa, avasi Antti oven.
"Tulkaa nyt, ja Jumala olkoon kanssamme!" huokasi hän ja astui hitaasti jalkansa oven ulkopuolelle.
Mutta sitä kiireemmin veti hän jalkansa takaisin. Kuolon kalpeus levisi tuon vanhan karhunkaatajan kasvoille, ja soperrellen kuiskasi hän vaimolleen ja tyttärelleen:
"Liian myöhään!"
Äiti ja tytär riensivät myöskin ovelle nähdäkseen, mikä se oli, joka niin hämmästytti ukkoa. Sen he kyllä aavistivatkin, mutta kuitenkin tahtoivat he nähdä sen omin silmin.
Tuo näkö, mikä heitä kohtasi, saattoi heidät vapisemaan; kielevä ja äsken niin rohkea ja kopea Vappukaan ei enää muistanut äskeisiä kerskauksiaan, kun hän sai nähdä todellisuuden edessänsä.