"Kurjat raukat!" huusi hän uhkaavalla ankaralla äänellä; "näinkö te kohtelette…?"
Hän ei jatkanut lausettansa loppuun saakka, vaan ryntäsi sen sijaan kapteinin ohitse tupansa ovelle. Täällä seisahtui hän paikalleen ja koko pirtin oven täytti hänen kookas ruumiinsa.
Venäläiset joutuivat hetkeksi neuvottomiksi, mutta viimein tointuvat he ensimäisestä hämmästyksestään ja riensivät kaikin miehin tuvan ovea kohden.
Kun Antti oli laukauksellaan kaatanut yhden vihollisensa, tarttui hän tyhjän pyssynsä piippuun kiini ja käytti sitä puolustusaseenansa semmoisella menestyksellä, että kokonainen kasa kuolleita, kuolemaisillaan olevia haavoitettuja vihollisia keräytyi hänen eteensä.
Konoffski yhä kiihtyi raivossaan. Itsepäisempää vastustajaa ei hänen eteensä ollut milloinkaan sattunut. Kaksi kertaa yritti hän itse tunkea Antin pirttiinsä, mutta kummallakin kerralla täytyi hänen vetäytyä takaisin verisine otsineen. Antin pyssyntukki oli nimittäin kolahtanut vasten hänen kasvojansa ja riivaissut pitkän haavan hänen vasemmasta silmästänsä aina leukaan saakka. Verisenä täytyi hänen siis palata takaisin ja komentaa ampumaan tuo karhun kaltainen vastustaja pirttinsä kynnykselle; mutta ne, jotka olivat häntä lähimpänä, eivät sitä voineet tehdä, sillä Antin ankara ase häilyi liian lähellä heitä, ja taempana olevat taas eivät voineet omia ystäviään vahingoittamatta lau'aista pyssyänsä heidän suojassaan tappelevaa hirviötä vastaan.
Mutta miten voimakas Antti olikin, täytyi hänen voimansa kuitenkin viimein menehtyä. Viimeisellä lyönnillään lähetti hän vielä ruskeapartaisen moskovalaisen yli niskojensa kaatuneiden kasaan, mutta samassa kaatui hän itsekin verisenä pirttinsä ovelle.
"Jumala varjele vaimoani ja rakasta lastani!" oli hänen viimeinen lauseensa.
Enempää ei hän saanut puhua tässä elämässä. Totellen kapteinia, joka viimeinkin oli kokonaan virkistynyt tuosta tunnottomuuden tilasta, mihin Antin voimakas lyönti oli hänen saattanut, ryntäsi koko venäläinen parvi kuin hurjistuneet pedot tuota yksinäistä taistelijaa vastaan, ja ennen kuin muutama minuuti ennätti kulua, oli vanha karhunkaataja hengettömänä ruumiina, jota tuskin enää voi tuntea, siliä niin olivat monet pistot ja lyönnit hänen raadelleet, sitten kun hän ei enää niitä voinut puolestansa torjua.
Neljän sotamiehen vartioimina seisoivat Vappu ja Anni jonkun kyynärän matkaa mökistä kuunnellen ja kärsien vartijainsa raakoja uhkauksia. Siitä näkivät he myöskin varsin hyvin, miten kävi Antille. He olivat monta kertaa joutua tunnottomuuden tilaan, mutta virkosivat kuitenkin yhtä monta kertaa ja olivat Antin kaatuessa täysin tunnoillaan.
"Nyt tiedät, Anni, mitä me saamme vartoa", huokasi Vappu tuskallisesti ja kohousi niin paljon kuin mahdollista oli, nähdäkseen miehensä ruumiin. "Rukoilkaamme Jumalaa varjelemaan, ettei kukaan ihminen joutuisi tämmöisten käsiin", lisäsi hän, huomaamatta, että juuri hänen oma laukauksensa oli lopullisesti määrännyt heidän kohtalonsa semmoiseksi, ja riistänyt hengen hänen mieheltään. "Niin, äiti", vastasi Anni huolimatta venäläisten sotamiesten uhkaavista liikkeistä, "onhan varsin kohtuutonta viholliseltakin rääkätä yksinäistä miestä tuolla tavalla. Meidän omat sotilaamme eivät suinkaan niin tekisi vihollisilleen".