Syvistä mielimietteistään herätti hänet äkkiä huuto, joka tuli Jynkästä päin. Ja kohta hän saikin nähdä, miten lumi alkoi tupruta parissa kohden korkeiden honkien välissä. Samassa hän huomasi kaksi sutta, jotka laukoivat täyttä karkua jälessä muutamia pyssymiehiä suksilla. Sudet tulla ryöppysivät suoraan kojua kohden.
Onni teki nopean päätöksen. Muutamilla hyppäyksillä oli hän jälleen tuvan edessä, syöksyi sisään välittämättä, että äitinsä ja iso-isä olisivat siitä heränneet, tarttui latingissa olevaan luodikkoon, joka jollain tavoin oli jäänyt nurkkaan pihtipielen oikealle puolelle ja kiiruhti takasin ulos. Hän ehti juuri paraaseen aikaan tähdätäkseen etukynnessä koikkivaa sutta. Pamahdus kuului ja pitkähäntä teki muutamia pyörähdyksiä lumessa, kavahti uudelleen pystyyn koettaen päästä pakoon, mutta kaatui takaisin lumeen. Onnin luodikon lauetessa pamahti toinenkin ja se oli etumaisen hiihtäjän tuliluikusta. Toinenkin susi oikasi koipensa hangelle.
Nella ja Hiukka olivat heränneet laukauksien johdosta. Melkein puolialastomina syöksähtivät he ulkosalle ja hämmästyivät sanomattomasti nähdessään Onnin kahden metsästäjän parissa. Luullen, että jotain pahaa olisi tapahtunut tai tapahtuisi hänen pojalleen, riensi Nella parkuen joukkueen luo, vaikka pakkanen oli tavattoman pureva.
— Ei mitään hätää, äiti, — vastasi Onni äitinsä nuhteisiin. — Nämä ovat vain ystäviä; entä tuo sitte! —
Näin sanoen hän osotti ammuttua sutta.
Samassa tali Hiukkakin saapuville ja nähtyään pyssyn tyttärenpoikansa käsissä hän virkkoi:
— Eihän tuo vain ole sinun työtäsi, poika? —
— On se, hän juuri on sen tehnyt, — vastasi toinen hiihtäjistä. —
Poika on omin käsin kaatanut pedon. —
Vanhan Hiukan kasvot muuttuivat ja luoden tyttärenpoikaansa ylpeän katseen hän huudahti:
— Sitä poikaa! — Mutta itsekseen hän ajatteli: tulee siitä vekarasta sotamies kun tuleekin, saapahan nähdä.