Lahvartin Risto pukeutui kirkkovaatteisin, läksi metsänvartijan luo ja tapasi tämän yksinänsä kotona.
Risto tarjosi äijälle hyvän sikarrin, jutteli hänen kanssansa ystävällisesti talon hoidostaan ja töistään, vetäisi viimein lakkarista pullon hyvää viiniä ja pyysi metsänvartijan hyväntahtoisesti juoda lasillisen hänen onneksensa ja unhottaa kaikki vanhat asiat.
Metsänvartijan mieli heltyi heltymistänsä ja virtana juoksi juttu.
Äkkiä kysäisi metsänvartija:
"Mutta minkä tähden olet oikeastaan tullut tänne? Oletko tarvepuitten puutteessa? vai mitä?"
"Älkää siitä huoliko, tulin oikeastaan teitä likeisenä naapurina tervehtimään sekä omaa mieltäni virkistämään. Mutta koska tulitte tarvepuita maininneeksi ja olette likeisin puutarhuri, niin rohkenen suoraan sanoa, että olisin omenavesan tarpeessa, jonka olen aikonut omenatarhaani istuttaa; jos voisitte semmoisen minulle turvata, olisi hartain toivoni toteutunut."
"Mutta nyt on talvi, eikä ole helppoa sitä maasta nostaa," vastasi metsänvartija, "kyllä minulla on joukko aivan hyviä puita."
"Juuri talvella niitä paraiten saakin; minä nostan puun kaikkine juurineen maasta ja vien sen sitte vaikkapa neljällä hevosella kotiin."
"No, menkäämme sitte tarhaan katsomaan."
Miehet menivät nyt omenatarhaan, mutta Ristolle ei ollut yksikään puu oikein mieliksi.
Metsänvartija siitä pahastui ja mielellään olisi hän suonut nenäkkään vieraan, jolle hänen oli ollut aikomus osoittaa ystävällisyyttä, mutta joka ei ymmärtänyt sitä hyödyksensä käyttää, menevän tiehensä, mutta Risto viimein pyysi saadaksensa itse valita omenapuun ja, maksoi mitä maksoi, ostaa sen.