"Anna kirves tänne, talonpoika-lurjus!" kiljaisi metsänvartija, "muutoin otan sen väkisin."
"Koska huomaan, että on tosi takana, niin lausun minäkin sentähden totta; korjatkaa pian luunne opotastani, taikka viskaan teidät kuin tappurakuontalon aidan yli; kartanonherra ratsasti ainoastaan kaksi päivää sitte tästä ohitse ja antoi minulle luvan, taikka oikeastaan käski minun puhdistaa aituuksen risuista; ainoastaan suuremmat puut pitää minun jättämän. Ymmärrättekö nyt?"
"Älä ole niin nenäkäs, nuori mies, tiedät että tulevana keväänä vuokrakirja-aika käy umpeen, ja silloin pitää sinun tekemän uusi välikirja kartanon kanssa, taikka menemän tiehesi. Minä olen vanha metsänvartija ja olen isäsi kanssa monta nuottaa vetänyt, kylläpä sinusta pian selviän."
"Parempi olisi sanoa: olen kaksi kertaa antanut piestä isääsi veriseksi, mutta nuo syyttömästi annetut raipat herättävät sinut joka yö unestasi, ja kun kerran hautaan vaivut, huutavat ne vielä korviisi surmalaulun."
Metsänvartija pyörähti ja rupesi astumaan pois; tiellä löi hän nyrkillänsä pyssynperään ja lausui: "Oi sinä sen perhanan ryysymekko! Entäs kuin kopea ja nenäkäs, kyllä minä nenän-nippusi typistää voin. Ihan kuin isäsi suusta pudonnut, joka ilman syytä piti minua leivänraiskaajana ja Jumalan päivän kuluttajana. Malta, malta, Risto! yhden vuoden kuluessa olet sinä herran mielestä pahin konna ja metsänvaras; jätä sitte Lahvartin talo Jumalan haltuun ja rupee mielesi mukaan mieron tielle. Tämä nulikka julkee vieläkin muistuttaa minulle isäänsä, jolle kaksi kertaa aikalailla panetin kuppasarvia pehmeään paikkaan. Noh, hän oli ne täydellisesti ansainnut, eikä tuo minun omaatuntoani yhtään kalva, vaikkapa kyllä koko kyläkunta sitä vääryytenä piti. Kyllä minä hänen poikansa suoneniskijäksi rupeen; häntä näkyy liian paljon mustaa verta sarven alla pakoittavan."
Metsänvartija Tommi astui heinämaata eteenpäin, mutta Risto istahtui mättäälle, kädet ristissä ja huokasi: "Vanhan isäni nylkijää olen tänään kovasti pahoittanut; hänen on kieli lipeä ja mieli kuin käärmeen, saapa nähdä minkä onnettomuuden hän minulle vielä saattaa. Mutta tulkoon mitä tullee, tapahtukoon mitä tapahtunee, minä olen nuori ja vahva mies ja voin palkan ja työtä missä tahansa saada, mutta hänen tytärtänsä Leenaa käy minun kovin sääliksi. Hän on uuttera työssään ja katselee Viron kansaa aivan toisin silmin kuin hänen verenjanoinen isänsä, joka luulee itseänsä jommoiseksikin pohataksi ja puolisaksaksi. Kyllä hän nyt kartanossa sanamyllyllänsä jauhaa ja kielensä hanhenrasvalla liukahuttaa. Tosi jää todeksi. Virolainen, sinä olet jokaisen rääkättävä ja solvattava; voi sentään, että suuri Jumala vielä antaa meidän ryömiä maan pinnalla. Isäni oli oikeassa, kun sanoi: hullu susi ja saksalaisen palvelija ovat yhtäläisiä petoja molemmat. Mutta kylläpä pian pedon kuonon vyötän, ettei se pääse minun kimppuuni."
Risto heitti nutun olallensa, ja rupesi kotiinpäin astumaan. Sinne tultuansa pukeutui hän, miten voi, parempiin vaatteisin, ja kiirehti suoraa tietä kartanoon, päästäksensä herran puheille. Palvelijapoika, joka oli Riston lapsuuden ystäviä, ymmärsi niin puhua Riston puolesta, että tämä heti pääsi herran puheille.
Kartanon herra, rivakka, pitkä, keski-iässä oleva mies, astui etuhuoneesen ja kysyi, mikä asiana.
Levollisin kasvoin katsoi Risto häneen ja virkkoi: "Kunnianarvoisa herra, Teidän käskystänne olen ruvennut metsäaituustani risuista perkaamaan, mutta metsänvartija Tommi tuli tänään sinne ja kielsi minua sitä tekemästä; tahtoipa ottaa minulta kirveen pois, ja kun en sitä antanut, uhkasi hän minut ajaa pois talostani ja tehdä minulle kentiesi mitä. Tulin sentähden heti puheillenne, ehkäistäkseni hänen liukasta puhettansa."
"Vai niin, vai niin, hyvä on; parempi että itse tulit, kylläpä hänelle käskyn annan jättää sinut rauhaan mitä aituukseen tulee; mutta mene nyt levollisena kotiin ja perkaa edelleenkin aituustasi."