Leenan kasvot selvenivät ja sydämessään ajatteli hän: "Jumalan kiitos! sitä minä heti arvelin Ristosta. Isä on ehkä aivan väärässä ja tuopi varmaankin huomenna pitkän nenän kartanosta, mutta se tekee hänet vielä nurjamielisemmäksi Ristolle. Kuinka tahansa käyneekin, niin olisin kovin onneton, jos Riston jollakin tavalla pahoin seuraisi".
Seuraavana päivänä läksi metsänvartija Tommi kartanoon, pääsi herran puheille ja valitti hätäänsä: Risto oli kohdellut häntä kovin ylönkatseellisesti, oli ollut kovin nenäkäs ja uhannut viskata hänet aidan yli, oli soimannut häntä verikoiraksi j.n.e., eikä ollut antanut hänelle kirvestään. Paitsi sitä oli Risto kartanon metsästä näpistänyt yhtä ja toista, vaikka hän, metsänvartija, ei ollut heti päässyt asian perille.
"Olkoon kuinka lieneekin," vastasi herra, "mutta tällä kertaa olen antanut hänelle luvan, ja nuoret miehet ovat aina vähäsen nenäkkäitä, mutta kyllä työ heidät kesyttää."
"Herra on sangen armollinen Ristolle, ja kun hän saa tietoonsa että kaipaukseni on ollut turha, nauraa hän minulle kaikkein ihmisten edessä."
"Kuulepas metsänvartija," sanoi herra, "Risto kävi jo eilen iltapuolella minun puheillani tapausta kertomassa; ja siitä sopii häntä aivan syyttömästi päättää, ja syyttömiä ihmisiä emme enää saa piestä emmekä rääkätä, vaikkapa kyllä ovatkin orjiamme."
"Se on kyllä tosi, kunnianarvoisa herra, mutta nuorten miesten nenän pitäisi rahtusen tylsempi oleman, kuin Riston on."
"Jumalan haltuun, metsänvartija! Jos Riston varkaudesta tapaat, taikka voit toteen näyttää, että hän jo on varastanut, niin hän kyllä on saapa vakaan palkan, ja vielä tuntuvammankin, kuin joku vanha ja ihan oppimaton talonpoika. Siitä, että hän sinua on soimannut, nuhtelen häntä itse, ja perjantaina pitää hänen saapuman oikeuteen."
Tommi kumarsi nöyrästi ja läksi kotiinpäin. Mutta kotimatkalla kirosi hän ja mutisi: "Kas tätäkin hullua aikaa! talonpojat juoksevat nyt itse kaipaamaan, ennenkuin heidän päällensä kaivataan, ja herra pitää heidän puoltansa! Ken viisi vuotta sitte tämmöistä näki? Se, josta siihen aikaan vaan sanasen hiiskahdin, sai kolmekymmentä niin että takimmoinen paikka oli kuin mustikkahillo, ja silloin pitivätkin talonpojat minua arvossa. Mutta kartanoon täytyy hänen kuitenkin tassutella, ja kuka tietää millä tuulella herra silloin on, ehkä saa hän kuitenkin osaksensa 15 raippaa, ja se olisi hänelle kovin tarpeen."
Semmoinen oli mennyt aika.