"Siihen voin minä vastata", puuttui rouva Keeley puheeseen. "Hän mainitsi minulle tahtovansa hyvän talon — todella hyvän — sopivassa esikaupungissa, ja hän oli valmis maksamaan vuosivuokraa aina kolmeensataan puntaan saakka."
"Aina kolmeensataan puntaan vuodessa", kertasi Hetherwick. Hän ja Matherfield vilkaisivat toisiinsa merkitsevästi. "Näyttää siltä kuin hän olisi ollut varma melkoisista tuloista tai kuin hän jo olisi muuttanut keksintönsä rahaksi tai olisi ollut varma voivansa tehdä sen."
"Juuri niin", myönsi Matherfield. "En tietystikään tunne vainajan varallisuussuhteita, mutta hänen eläkkeensä suuruuden tiedän — ja kolme sataa puntaa vuodessa on — aika paljon! Hm! Meidän on koetettava saada selko siitä sinetöidystä kirjekuoresta."
"Minusta tuntuu, Matherfield", huomautti Hetherwick, "että meidän on ennen kaikkea saatava selville, missä Hannaford liikkui viime yönä sen jälkeen, kun hän lähti tästä hotellista, siihen saakka, kun hän kuoli junassa."
"Siihen työhön on jo käyty käsiksi", vastasi Matherfield. "Meillä on kokonainen pieni armeija liikkeellä. Mutta koska tarvitsemme kaiken sen avun, jonka voimme saada, aion hälyttää myöskin sanomalehtimiehet, herra Hetherwick, sillä sanomisto on aina suuriarvoinen tällaisissa seikoissa, ja jos neiti Hannafordilla on viime aikoina otettu valokuva isoisästään, niin pyydän sitä häneltä lainaksi, jotta se voitaisiin julkaista lehdissä. Saattaahan sen tuntea joku sellainen, joka viime yönä näki vainajan jonkun muun seurassa."
Rhonalla oli vähää ennen Sellithwaitesta lähtöä otettu valokuva, jossa vainaja oli siviilipuvussa, ja hän antoi Matherfieldille sitä muutamia kappaleita. Se ilmestyi samana iltana Meteorissa ja muissa iltalehdissä ja seuraavana aamuna eräissä päivälehdissä. Senjohdosta saapui muutamia tunteja myöhemmin kuulusteluun muuan mies, joka varmasti vakuutti nähneensä Hannafordin aikaisin murhailtana. Hänen ilmestymisensä oli ainoa huomattava piirre näissä tutkintotuomarin suorittamissa välttämättömissä alkuvalmistuksissa; ennen hänen esiintymistään ei ollut käynyt ilmi mitään, mitä Hetherwick ei jo olisi tietänyt. Hän oli itse ollut todistamassa; häntä kummastutti jonkun verran, ettei tutkintotuomari eivätkä poliisit kiinnittäneet kovinkaan suurta huomiota hänen naisen muotokuvaa koskevaan selostukseensa; he näkyivät pitävän Hannafordin huomautuksia pelkkinä puheliaina muisteloina jostakin rikollisesta. Myöskin Rhona oli esiintynyt, toistaen kaikki, mitä oli kertonut Matherfieldille ja Hetherwickille Malterin hotellissa: poliisien ja tutkintotuomarin mielestä olivat kadonnut sinetöity kuori ja sen sisältämä salaisuus hyvin tärkeä tekijä jutussa. Sitten olivat molemmat lääkärit asiantuntijoina antaneet lausuntonsa kuoleman syystä — se oli supistunut varmaksi selitykseksi, että Hannaford oli kuollut jostakin hienosta myrkystä, mutta täsmällisten yksityiskohtien esittäminen siirrettiin seuraaviin kuulusteluihin, jolloin asiantuntijat voisivat selostaa lähemmin tutkimuksensa tuloksia, ja kuulustelunpitäjä oli julistamaisillaan, että jatkokuulustelu tapahtuisi kahden viikon kuluttua, kun todistaja-aitioon opastettiin mies, joka oli tullut saliin ja keskustellut viranomaisten kanssa; hänen kertomuksensa sisälsi paljon valaisevia tietoja, mutta oli samalla omiaan tekemään tapauksen yhä salaperäisemmäksi.
Tämä mies oli hyvin kunnioitettavan näköinen, keski-ikäinen henkilö, joka ilmoitti nimekseen Martin Charles Ledbitter, olevansa vakuutuskonttorin johtaja Westminsterissä ja asuvansa Suttonissa, Surreyssa. Hänen tapansa oli, hän kertoi, matkustaa joka ilta Victoria-asemalta Suttoniin seitsemän ja kahdenkymmenen junassa. Tavallisesti hän saapui Victoria-asemalle vähää ennen seitsemää ja nautti lasin teetä ravintolassa. Niin hän teki myöskin toissa iltana. Hänen juodessaan teetään tarjoilupöydän ääressä astui saliin vanhahko mies, asettuen seisomaan lähelle häntä; hän uskoi, että tämä mies oli epäilemättä juuri sama, jonka kuva oli ollut joissakuissa edellisen illan ja sen aamun lehdissä. Hän oli siitä ehdottoman varma. Hän oli ensinnäkin pannut merkille miehen tahraiset sormet, kun tämä otti käsiinsä tilaamansa lasin wiskyä ja soodaa; samalla häntä oli ihmetyttänyt ristiriita miehen sormien ja hienon yleisvaikutelman ja tamineiden komeuden välillä. Samoin hän oli huomannut miehen kultanuppisen kävelykepin, jonka nuppi oli kruununmuotoinen. He olivat seisoneet vierekkäin muutamia minuutteja; sitten oli mies poistunut. Minuutin tai parin perästä hän oli nähnyt miehen uudelleen — tällä kertaa kirjamyymälän oikealla sivustalla, ilmeisesti odottamassa jotakuta henkilöä.
Tässä kohdassa alkoi kertomus todella käydä mielenkiintoiseksi; kaikki salissaolijat jännittivät silmiään ja korviaan, kun kuulustelija teki suoran kysymyksen:
"Odottamassa jotakuta? Näittekö hänen kohtaavan jonkun henkilön?"
"Näin!"