Mutta Malladale osoittautuikin kykenevänsä kertomaan koko joukon enemmän. Hän oli vakava, vanhahko mies; Lontoon ulkopuolella sijaitsevana hänen liikkeensä hämmästytti Hetherwickia, joka ei ollut tottunut maaseudun tehdaskaupunkien äveriääseen ylellisyyteen. Isäntä opasti vieraansa yksityiseen huoneeseen ja kuunteli siellä, kun he selittivät käyntinsä syyn. Silmäiltyään tarkoin ja huolellisesti Hetherwickin hänen eteensä työntämää kuvaa hän ojensi sen takaisin, nyökäten varmasti.
"Mielestäni ei ole pienintäkään epäilystä siitä, että tämä on painojäljennös sen naisen valokuvasta, jonka tunsin rouva Whittinghamina", hän virkkoi. "Ja jos se on äskettäin otettu, niin hän on muuttunut tuiki vähän niinä kymmenenä vuotena, jotka ovat kuluneet siitä, kun hän oli täällä kaupungissamme."
"Olisitteko iloinen nähdessänne hänet jälleen, herra Malladale — elävänä?" kysyi Hollis nauraen.
Jalokivi-kauppias pudisti päätään.
"En luullakseni", hän vastasi. "Niin, luultavasti en, herra Hollis. Sen tapauksen olin tyyten haihduttanut mielestäni — kunnes te muistutitte siitä minulle."
"Entä — kärsimänne tappio?" sanoi Hollis. "Sehän oli lähes neljätuhatta puntaa, eikö ollutkin?"
Malladale hiveli valkealla kädellään harmaata partaansa ja yskäisi. Siitä rykäisystä tuulahti vaiteliaisuutta, luottamusta, salaperäisyyttä. Hän hymyili partansa takaa, ja hänen silmälasien peittämät silmänsä näyttivät tuikahtavan.
"Taidanpa rohjeta olla hieman avosuinen — kahden lakiasioissa taitavan herrasmiehen seurassa", hän alkoi. "Asianajajalle, jonka tunnen hyvin, ja lakimiehelle, jonka hän on minulle esitellyt, saattanen paljastaa pienen salaisuuden — näin meidän kesken — pelkäämättä, että se leviää. Asianlaita on siten, hyvät herrat, etten kärsinyt lainkaan vahinkoa!"
"Mitä?" huudahti Hollis. "Ette — lainkaan vahinkoa?"
"Lopulta en", vastasi jalokivikauppias. "Lopulta en! Oikein totta puhuakseni sain omani ja — hm, jonkun verran enemmänkin."