"Onko teillä mitään kerrottavaa?" hän tiedusti, kun he olivat istuutuneet liemilautastensa ääreen. "Onko mitään tapahtunut?"
"Ei mitään!" vastasi Rhona. "Kaikki käy erinomaisen asianmukaisesti, liike-elämän tapaisesti ja hyvässä järjestyksessä. Ja lady Riversreade näyttää minusta suorastaan malli-ihmiseltä — hänen hoitolaa ja sen asukkaita kohtaan osoittamansa antaumus on tavaton! En usko, että tapahtuu mitään tai että minulla on koskaan mitään ilmoitettavaa."
"No niin, onhan sillä hyvätkin puolensa", sanoi Hetherwick. "Jäähän sitäkin enemmän aikaa meille itsellemme, eikö niin?"
Hän loi tyttöön katseen, johon Rhona vastasi kainosti, mutta selvästi; hän tiesi yhtä hyvin kuin Hetherwick, että he alkoivat pitää toistensa seurasta. He tapasivat edelleenkin toisensa sunnuntaisin, ja kului kolme, neljä viikkoa tytön voimatta kertoa mitään, mikä olisi selvittänyt Hannafordin ja Granettin salaperäisiä murhia.
Vieri kolme viikkoa, ennen kuin Matherfieldillakaan oli mitään ilmoitettavaa. Sitten hän eräänä aamuna saapui Hetherwickin asuntoon kasvoillaan ilme, joka osoitti hänellä olevan uutisia.
"Olen saanut sen selville!" hän virkkoi. "Tiesinhän sen saavani! Sen uudenuutukaisen viiden punnan setelin lähtökohdan. Sen suorittaminen oli tietystikin vain ajan kysymys."
"No?" kysäisi Hetherwick.
"Se oli yksi kahdestakymmenestä, jotka Lontoon ja Maakunnan pankin Piccadillyn konttorin rahastonhoitaja oli maksanut Vivianin sihteerille", jatkoi Matherfield, "päivää ennen Hannafordin kuolemaa. Vivian, lienee minun mainittava, on suurellinen yökerho. Mutta miten se seteli joutui Granettin käsiin? Se on visainen pulma."
"Niin visainen, että minun on pyydettävä saada olla siitä erossa", vahvisti Hetherwick leikkisästi. "Minun on jatkettava omaa latuani, kun saan tilaisuuden."
Tilaisuus tuli seuraavana sunnuntaina, kun hän, noudattaen viime aikoina vakiintunutta tapaansa, kohtasi Rhonan. Heti astuttuaan junasta tyttö katsahti häneen merkitsevästi.