— Kuinkas te ny rupiatta saamhan kaikki kakarat kouluhu siälä teirän kylällä?
— Siinäpä se onki hyvä miäs asia, joka panoo pian kaikki kunnanmiähet hulluuksi. Mäkin jouruun syksyllä kansakoulun johtokuntahan ja sittemmisin ei oo ruaka lystänny. Nyt on menny kohta seittemän viikkua yhres hyppöös ja rähinäs niiren kaiken mailman kakaraan kans, josta pitääs lukua pitää, jotta kauranleikkooki on vasta pualimoos ja pakkaa jo varisemhan peltohon.
— Taitaapa siinä ollakki paljo hommaa. —
— Hulluksi siinä tuloo ja hullu s’oon se lakiki. Herraan höpinöötä koko homma. Mistä ne rahat tuloo, jotta joka torpan viärehen kansakoulu asua, laittaa frii ruaat ja verhat ja kirjat, pläkkipotut ja pannat kaiken maailman kersoolle? Ja opettajat palkata ja sitte lehmän vallit laittaa ja pärinämaat tonkia.
— No ei suinkaan niitä lapsia ny niin kauhiasti oo — koitin mä sanua.
— Minäpähän tuan tiärän kun oon koittanu räknätä. Siinä meirän kylän larvas on yks loukko, jota sanothan Kakaramäjen loukoksi. Mee sinne kattomhan, niin näjet. Aivan niitä kiahuu. Kolme päivää m’oon siälä koittanu niitä räknätä ja sortteerata oikee talikon kans, mutteihän niitä saa lujetuksi, kun niit’on kun Vikkiläs kissiä ja enempiki. Ja lisää tuloo aina vai.
— Hoo-oh, soo-oh — — —
— Joo-oh! Sillä loukolla tarvitaas oikee erityystä kialtolakia, kun kakaroot’on n’otta nokkuu. Yhreski huushollis kysyyn jotta:
— Paljonko näitä kersoja teill’ oikee on?
Niin akka tuumas jotta: