Itse hän meni nukkumaan. Ja nukkuikin levollisesti ja tavallista myöhempään.
Kun hän aamulla heräsi, oli hänellä, aivan kuin jonkun sinne asettamana, valmis päätös mielessään. Ja se kuului: jään kotiin. — Vastaansanomatta hän hyväksyi sen ja pani talteen.
Näin kesäisenä sunnuntaiaamuna ei ole mitään kiirettä ylös nousta. Hän loikoi vuoteella ja mietti — tai, ei oikeastaan miettinytkään. Hän vain odotti jotain, aavisti että hänelle jotain tulee vielä —. Ja tulikin. Iloinen varmuus ettei tänne jäämällä tarvitse sitä toistakaan puolta itsestään tappaa. Voihan sitä ilman kouluakin kehittää. Itsekasvatuksen kautta. Onhan hänellä jo pitkän aikaa ollut etevimmän ja uutterimman seuralehdentoimittajan ja taitavimman keskustelijan maine nuorisoseurassa. Miksei voisi pyrkiä, ja myöskin päästä ylemmäksikin?
Uutta voimaa ja tarmoa tuntui virtailevan suonissa. Vielä hän kerran toteuttaa kaikki mitä on tähän saakka unelmoinut. Nyt on hänen aikansa tullut.
Päivemmällä meni hän isän luo kamariin. Isä nukkui. Hiljaa, varpaillaan astellen meni Lauri pöydän luo. Siinä oli raamattu avattuna ja sen vieressä Pellervon vihkoja. Oli jonkillaista vankkaa turvallisuutta siinä mielialassa, minkä tällainen rinnakkain olo hänen mielessään herätti.
Hän rupesi lukemaan raamattua ja syventyi siihen niin ettei huomannutkaan kun isä heräsi ja syväilmeisesti tarkasteli häntä.
Vihdoin hän nosti päänsä ja huomasi isän olevan valveilla.
— Joko olet laittanut sen kuulutuksen? kysyi isä heti.
— En minä ole.
— Eikös sun nyt aivan pian pidä mennä?