Niin, tuo ei ollut mitään kummaa, kunhan vain olisi tietänyt, mitä ne Drakonin lait olivat. Seinällä hohti himmeä kajastus, ja hän havaitsi sen äkkiä. Mistä se tuli? Hän katsahti ulos akkunasta. Laskevan auringon säteet valaisivat matalalla leijailevia kesäpilviä, jotka saivat lämpimän punertavan ja ruusunpunaisen värisävyn — siitä johtui tuo lempeä kajastus.
Pilvistä katse siirtyi alapuolella leviävän lahden pinnalle. Merituuli vaimeni päivän illetessä, ja muuan kalastaja-alus pyrki valkamaan Fort Pointin luo, liukuen hiljalleen viimeisten leyhkäin kuljettamana. Hiukan etäämpää kohosi kiemurteleva savupatsas eräästä hinaajalaivasta, joka veti kolmimasto-kuunaria ulapalle. Hän antoi katseittensa harhailla Martin Countyn puoleiselle rannalle. Raja, missä maa ja vesi yhtyivät, oli jo häipynyt pimeään, ja pitkiä varjoja ryömi kohti kukkuloita, kohti Tamalpais vuorta, jonka teräväpiirteiset ääriviivat kuvastuivat lännen taivasta vasten.
Voi, jospa hän, Joe Bronson, olisi tuolla kalastaja-aluksessa ja saisi purjehtia kotiin mukanaan meren syvänteiden saaliita. Tai jos olisi tuolla kuunarilla, joka lähti päivän laskiessa ulos merelle — ulos avaraan maailmaan! Se vasta olisi elämää, silloin vasta oikein eläisi, silloin vasta jotain merkitsisi. Mutta sen sijaan hän istui täällä huoneeseen salpautuneena ja kiusasi aivojaan lukemalla kansoista, jotka olivat kuolleet vuosituhansia ennen kuin hän oli syntynytkään.
Mutta hän riistäysi vapaaksi akkunan äären taulusta, joka tuntui kahlehtivan häntä oikein ruumiillisella voimalla, ja kantoi sitten tuolinsa ja historiansa huoneen kaukaisimpaan loukkoon, minne istuutui selin akkunaan päin.
Hetkistä myöhemmin hän seisoi jälleen katselemassa uneksivasti ulos. Oli aivan käsittämätöntä, kuinka hän oli sinne joutunut. Sen verran hän muisti, että oli eräällä kirjan oikeanpuolisella sivulla tavannut alaotsakkeen, jossa sanottiin: "Drakonin lait ja asetukset"; ja sitten hän oli saapunut akkunan ääreen aivan kuin unissakävijä. Kuinkahan kauan hän jo olikaan seisonut siinä? Kalastaja-alus, jonka hän oli nähnyt Fort Pointin edustalla, livahti juuri Meiggsin telakkaan — niin muodoin olisi jo pitänyt kulua kokonainen tunti. Ensimmäiset tähdet alkoivat tuikkia Tamalpais vuoren harjanteen yläpuolella.
Hän kääntyi huoahtaen palatakseen loukkoonsa, kun korviin kajahti pitkä, kimeä ja läpitunkeva vihellys. Viheltäjä oli Fred! Hän huokasi vielä kerran. Vihellys toistui, ja sitten kuului vielä toinenkin vihellys. Se oli Charleyn vihellys! He odottivat kulmassa — miekkoiset!
No, tänä iltana ei kannattanut odottaa häntä. Kuului kaksinvihellys. Hän vääntelihe tuolillaan ja ähkyi. Ei, tänä iltana ei kannattanut odottaa häntä, hän toisti ja nousi samalla haavaa. Olihan tuiki mahdotonta lähteä heidän kanssaan ulos, ennenkuin oli saanut selkoa Drakonin uudistuksista! Mutta sama voima, joka oli kahlehtinut hänet akkunan ääreen, tuntui taas vetävän häntä huoneen halki, pulpetin luo; se pakotti hänet laskemaan historiansa muiden koulukirjain joukkoon, ja hän oli jo avannut oven ja joutunut puoliväliin eteistä, kun hän sen huomasi. Hän ponnisti silloin voimiaan ja aikoi palata sisään, mutta sitten juolahti hänen mieleensä, ettei haitannut, vaikka lähti hiukan jalottelemaan, ennenkuin ryhtyi jatkamaan työtä.
Vain hetkiseksi, hän lupasi itsekseen portaita laskeutuessaan. Astunta kävi yhä kiireisemmäksi — lopulta hän harppasi kolme askelmaa kerrallaan. Hän painoi lakin päähänsä ja vilisti täyttä laukkaa takaportista. Ja ennenkuin hän pääsi kadulle, olivat Drakonin uudistukset joutuneet yhtä kauas kuin Drakon itsekin — ja yhtä etäälle vastaisuuteen oli siirtynyt huominen tutkintokin.
III luku:
Tiili-Simson.