— Emme me pelkää, vakuutti Charley. — Kyllä me heistä suoriudumme.
Mutta pojat, jotka olivat tottuneet harjanteen leveisiin ja rauhallisiin katuihin, hämmästyivät, jopa kauhistuivatkin sitä elämää, joka kuohui tässä tiheään ahdetussa korttelissa. Se tuntui heistä tiuhalta ja kummalliselta viidakkorämeeltä, jonka halki oli kahlattava. Ikäänkuin toisiaan suojatakseen he pysyttelivät aivan lähekkäin tässä kapeakujaisessa sokkelikossa, tuntien, kuinka vierasta ja tuntematonta kaikki tämä oli.
Lapsia kaiken ikäisiä ryömi kaduilla ja käytävillä heidän jaloissaan. Paljaspäisiä ja puoleksi puettuja naisia seisoi ovilla juoruamassa tai käyskenteli kaduilla kainalossa elintarpeiden rippeitä. Kaikkialla haisi mädäntyneille hedelmille ja kalalle, happamalle ja löyhkäävälle. Isoja, paksuja miehiä tallusteli ohitse, ja pieniä repalemekkoja hapuili eteenpäin käsissään kuohuvat oluttuopit. Lakkaamatonta sorinaa, puhetta ja kaikkien kielten sekasotkua, kimeitä huutoja, toraa ja tappelua — koko Hiidenpurnu kiehui keskeytymättömänä hälinänä aito ihmiskeon tavoin.
— Uh! Kyllä tuntuu hyvältä, kun tästä pääsee, virkkoi Fred.
Hän puhui kuiskaten, ja Joe ja Charley nyökkäsivät päätään tuikeina. Heillä ei ollut halua jutella, he astuivat niin rivakasti kuin tungoksessa kävi päinsä. Heissä vallitsivat samat tunteet kuin matkamiehissä, jotka vaeltavat vaarallista ja vihamielistä tiheikköä.
Ja vaarat ja vihamielisyys vaanivat Purnussakin. Sen asukkaat näyttivät paheksuvan noiden ylhäältä saapuneiden muukalaisten vierailua. Pienet likaiset riiviöt lennättivät haukkumasanoja heidän jälkeensä, kun he kulkivat ohitse. Toiset irvistelivät heille näennäisen urheina, mutta olivat valmiit pakenemaan havaitessaan ensimmäisen hyökkäysmerkin. Toisia inhottavia veijareita liittyi rähiseväksi joukoksi poikia seuraamaan, ja lauma kävi yhä rohkeammaksi sitä mukaa kuin se kasvoi.
— Älkää välittäkö heistä, neuvoi Joe. — Älkää olko tietävinännekään, astutaan vain edelleen. Pian tästä pälkähästä jo päästäänkin.
— Eipäs, nyt vasta sellaiseen joudutaankin, virkkoi Fred puoliääneen.
— Katsokaappa tuonne!
Kadun kulmassa, jota he juuri lähenivät, seisoi neljä viisi heidän ikäistään poikaa. Katulyhdyn valo osui heihin ja osotti, että eräällä oli räikeän punainen tukka. Poika ei voinut olla kukaan muu kuin "Tiili-Simson", pahamaineisen joukkueen epäilty johtaja. Poikien mieleen muistui, että hän oli kahdesti johtanut joukkonsa harjanteelle ja saanut siellä nuorten kesken aikaan pakokauhun, niin että kaikki olivat päätä pahkaa syöksyneet kotiin, jonka jälkeen heidän isänsä ja äitinsä olivat puhelimitse kutsuneet hätään poliiseja.
Nähdessään kulmaan asettuneen joukkueen jälkiparvi hävisi silmänräpäyksessä, ilmaisten selvästi pelkoaan. Tämä vain lisäsi poikain levottomuutta, mutta silti he jatkoivat urheasti matkaansa.