— Minä olen … niin, nähkääs, minä olin Hiidenpurnussa, onnistui Joen viimein änkyttää.
— Siltä sinä näytätkin — niin, juuri sellaiselta.
Herra Bronson puhui ankarasti, mutta jos hänen milloinkaan oli ollut vaikea tukahuttaa hymyä, niin tällä kertaa oli.
— Luullakseni, hän jatkoi, sinä et sentään tarkota paholaisten olinpaikkaa, vaan jotain San Franciskon osaa — vai kuinka?
Joe viittasi kädellään kuvaavasti sille taholle, missä Unionkatu sijaitsi, ja sanoi: — Tuolla alhaalla se on, isä!
— Kuka sen on Hiidenpurnuksi ristinyt?
— Minähän sen, sanoi Joe ikäänkuin olisi tunnustanut jonkin rikoksen.
— Hm. Nimi ei ole hullumpi ja todistaa sinulla olevan jonkinlaista mielikuvitusta. Vaikeata olisi parempaakaan keksiä! Varmaankin sinä koulussa suoriudut hyvin äidinkielessä.
Tuo olettamus ei lisännyt Joen rohkeutta, sillä äidinkieli oli ainoa aine, mitä hänen ei tarvinnut hävetä.
Pojan seistessä siinä äänetönnä, onnettomuuden ja häpeän perikuvana, ajatteli herra Bronson omia poikavuosiaan ja teki vertailuja. Hän tunsi ymmärtämystä, jota Joe ei olisi pitänyt laisinkaan mahdollisena.