— Mutta kerroppas nyt sinäkin minulle omasta kodistasi, hän virkkoi päästyään viimein loppuun.
Friskon poika näytti äkkiä jäykistyvän, ja hänen kasvoilleen ilmestyi peräti vakava ilme, jommoista Joe ei ollut koskaan ennen huomannut. Hän heilutteli toista jalkaansa ja tirkisteli ilmeettömästi suurmaston taljoihin, jotka kuitenkin olivat täysin kunnossa.
— No annappas nyt kuulua, toinen rohkaisi.
— Ei minulla olekkaan kotia.
Nuo neljä sanaa heltisivät hänen suustaan, ikäänkuin ne olisi pakolla töytäisty ulos, ja hänen ne lausuttuaan huulet sulkeutuivat melkein lupsahtaen.
Joe tajusi koskettaneensa arkaan kohtaan ja koetti peräytyä pulmasta niin hyvin kuin taisi. — Kerro sitten kodista, joka sinulla ennen oli. — Hän ei saattanut uneksiakkaan, että maailmassa oli poikia, joilla ei ole koskaan ollutkaan kotia, tai että täten oli työntänyt okaan entistä syvemmälle.
— Minulla ei ole milloinkaan ollut kotia.
— Oh! — Hänen mielenkiintonsa oli herännyt, ja hän heitti varovaisuuden tuulen teille. — Entäs siskoja?
— Ei ole ollut niitäkään.
— No entäs äitiä sitten?