— Pidätkö sinä tästä elämästä? Joe tiedusteli katkaisten äänettömyyden.
Toinen kääntyi kyynärpäänsä varaan. — Niin että pidänkö? Kyllähän minä tuota, mutta en sentään aina. Raikas ilma ja suolavesi ja muu sellainen ja sitten tämä vapaus — kyllä ne ovat poikaa. Mutta ikävää minusta on olla — tuota noin —. — Hän vaikeni hetkiseksi, ikäänkuin kieli olisi kieltäytynyt toimimasta, ja töytäisi sen jälkeen esiin: — Varas.
— Miksi et sitten jätä koko hommaa? Joe uteli, ja toveri miellytti häntä enemmän kuin hän uskalsi itselleen tunnustaa. Hän tunsi äkkiä joutuvansa käännytysinnon valtaan.
— Sen teenkin heti, kun voin ryhtyä johonkin muuhun.
— Mutta miksi et tee sitä heti paikalla?
Nyt on otollinen aika, kaikui Joen korvissa, ja jos kerran Friskon poika haluaisi lähteä tiehensä, niin olipa vahinko, ettei hän tehnyt sitä — ja viipymättä.
— Minne minä voisin lähteä? Mitäs minä voisin tehdä? Ei ole koko maailmassa ainoatakaan ihmistä, joka minua auttaisi — ei ole tähänkään asti ollut. Kerran koetin, mutta siitä opin toki niin paljon, etten yritäkkään uudelleen ensi vilauksessa.
— Mutta minäpä lähden kotiin, kun pääsen tästä leikistä. Isä taisi sittenkin olla oikeassa. Enkä minä oikein ymmärrä — tuota noin, mikset sinä voisi tulla minun kanssani? Hän esitti tämän ehdotuksen ajattelematta, äkillisen mielijohteen tuomana, ja Friskon poika älysi sen.
— Sinä et tiedä, mitä puhut, hän vastasi. — Ettäkö minä lähtisin sinun kerallasi? Mitäs sinun isäsi siihen sanoisi — ja — ja kaikki muut? Mitäs luulet hänen ajattelevan minun kaltaisestani? Ja mitäs luulisit hänen tekevän?
Joen sydäntä viilsi pahasti. Hän tajusi hetken innostuksen valtaamana esittäneensä kutsun, jonka hän tiesi järkevämmin ajatellessaan mahdottomaksi toteuttaa. Hän koetti kuvitella, kuinka isä ottaisi vastaan Friskon pojan kaltaisen ventovieraan — ei, se oli aivan mahdotonta. Unohtaen sitten oman pulansa hän alkoi vaivata päätään miettimällä toista keinoa, jonka avulla Friskon pojan voisi pelastaa nykyisestä tilasta.