"Vielä on aika päästä vesille, uljaat merimiehet. Menkää venein yli laguunin."
"All right, vanha mies", sanoi Darling, Cactuksen nuori perämies.
"Etelään päin on tuuli. Me emme siitä saa pihaustakaan."
Helpotuksen henkäys kävi läpi huoneen. Keskustelu alkoi taas, ja puhe kävi äänekkäämmäksi. Useat ostajat palasivat pöydän ääreenkin helmiä arvioimaan. Parlayn kimakka kotkotus kävi kovemmaksi. "Hyvä on", hän rohkaisi. "Vaikka maailmanloppu olisi käsissä, niin kauppaa te teette."
"Me ostamme nämä huomenna siitä huolimattakin", vakuutti Isaacs.
"Sen kaupan teette sitten helvetissä." Epäuskoisen naurun hohotus säesti ukon puhetta. Hän kääntyi kiukkuisena Darlingiin päin.
"Milloin ovat teidänkaltaiset lapset oppineet myrskyn merkkejä tuntemaan? Ja kuka se mies on, joka on pannut merkille tuulispäiden suunnan Paumotulla? Minä purjehdin näillä vesillä ennenkuin vanhinkaan teistä oli henkeään vetäissyt. Minä tiedän. Itään päin tekevät tuuliaiset niin laajan kaaren, että jälki on kuin suora viiva. Länteen tekevät äkkimutkan. Muistelkaa karttojanne. Kuinka tapahtui, kun 91:n hirmumyrsky vei Aurin ja Hiolaun? Kaari, poikaseni, kaari! Tunnin, kahden, ehkä kolmenkin päästä tulee tuuli. Kuulkaas tuota!"
Vavahdus väräytti koko riutan perusteita. Talo liikahti. Alkuasukaspalvelijat, pullot käsissään, painuivat kokoon kuin turvaa etsien ja tuijottivat kauhuisin katsein ulos, missä valtava hyökyaalto huuhteli kaukana maalla olevaa kopra-kasaa. Parlay katsoi ilmapuntariin ja virnisteli vierailleen. Kapteeni Warfield astui katsomaan.
"26.75", luki hän. "Taas laskenut viisi lisää. Hyvä jumala. Tuo vanha perkele on oikeassa. Tulee se, ja minä lähden laivalle."
"Pimeäksi vetää", kuiskasi Isaacs.
"Jupiter auta, niin on kuin näyttämöllä", sanoi Mulhall Griefille, kelloaan katsoen. "Kello on kymmenen aamupäivällä, ja on pimeä kuin hämärissä. Valot himmenevät ja murhenäytelmä alkaa. Missä on ääniään vaimentava musiikki?"