"En voi. Tuolla miehellä on rahani, eikä hän antaisi kolikkoakaan ryyppyyn."
Tämä surullinen mahdollisuus toi uuden kyyneltulvan. Griefin harrastus heräsi. Monien merkillisten kohtaustensa joukossa ei hänellä ollut tällaista muistissaan.
"Heidät palkattiin pitämään minusta huolta", vollotti Pankburn, "estämään minua ryyppäämästä. Ja noin ne työtään tekevät, helluttelevat vain pitkin laivaa ja antavat minun juoda itseni kuoliaaksi. Se ei ole oikein, sanon minä. Ei ole. Heidät lähetettiin mukaani nimenomaan siksi, etteivät antaisi minun ryypätä, kun vain annan heidän olla rauhassa. Jos siitä huomautan, uhkaavat he, etten saa pisaraakaan. Mitä minä piruparka teen? Minun kuolemani tulkoon heidän päälleen, niin juuri. Lähdetään alas."
Hän irroitti kätensä kaiteesta ja olisi kaatunut, jollei Grief olisi tarttunut hänen käsivarteensa. Hänessä näytti tapahtuvan muutos, hän jäykistyi, työnsi leukansa uhkaavasti eteenpäin, ja silmissä välkähti tuikea ilme.
"Mutta enpä annakaan niiden tappaa itseäni. Saavatpa nähdä. Tarjosin niille viisikymmentätuhatta — sitten myöhemmin, tietysti. Nauroivat. Eivät tiedä. Mutta minä tiedän." Hän tapaili taskuaan ja veti esille esineen, joka välähteli himmeässä valaistuksessa. "Eivät tiedä tämän merkitystä. Mutta minä tiedän." Hän katsahti Griefiin äkkiä epäillen. "Mitäs arvelette? Mitä?"
David Grief kuvitteli, kuinka tuo alkoholistituhokas pistäisi kuoliaaksi sangen rakastettavan parin vaskinaulalla — sillä vanha laivanaula oli hänen kädessään.
"Äitini luulee minun täällä parantuvan juopottelusta. Ei tiedä. Minä lahjoin lääkärin määräämään minut matkalle. Kun pääsemme Papeeteen, ostan taloudenhoitajani kuunarin ja me lähdemme purjehtimaan. Mutta he eivät aavista. He luulevat juopuneen höperöivän. Mutta minä tiedän. Minä vain. Hyvää yötä, herra. Menen nukkumaan, jollette — te tule ryypylle. Lähtöryyppy."
2.
Seuraavalla viikolla Grief näki Aloysius Pankburnin monissa merkillisissä tiloissa Papeetessa. Ja jokainen muukin tuon pienen saaripääkaupungin asukas näki saman; sillä ei vuosikausiin sen rannikolla eikä Lavinan majatalossa ollut mokomia skandaaleja tapahtunut. Kerran juoksi Aloysius Pankburn keskellä päivää pelkissä uimahousuissa pitkin pääkatua Lavinan talosta uimarantaan. Hän nyrkkeili kapakassa Berthen lämmittäjän kanssa ja sai päin naamaansa. Hän yritti mielettömästi hukuttautua kahden jalan lampeen ja hyppäsi mainiosti 50 jalan korkeudelta Mariposan rikistä mereen. Osti kutteri Toeraun mielettömän kalliista hinnasta. Mutta taloudenhoitaja julisti kaupan mitättömäksi. Hän osti kaiken tavaran sokealta pitaaliselta ukolta ja myi leipää, hedelmiä, paratiisinviikunoita ja makeita perunoita niin halvalla, että santarmit oli kutsuttava hillitsemään alkuasukkaiden rynnäkköä. Kolme kertaa santarmit vangitsivatkin hänet yleisen häiriön tekijänä, ja kolme kertaa täytyi taloudenhoitajan keskeyttää rakastelunsa maksaakseen siirtomaahallinnon tuomitsemat sakot.
Sitten Mariposa purjehti San Franciscoon, ja sen perhehytissä olivat talouden- ja sairaanhoitaja, nuorikkoparina. Ennen lähtöään oli taloudenhoitaja huolekkaasti antanut kahdeksan viiden punnan seteliä Aloysiukselle, josta oli hyvin aavistettavana seurauksena, että tämä muutamia päiviä myöhemmin heräsi rahattomana ja sangen lähellä juoppohulluutta. Lavina, kuulu hyväsydämisyydestään Etelä-Tyynenmeren retkujen ja roikaleiden kesken, hoiti häntä hyvin, koskaan antamatta hänen palaavan tajunsa ymmärtää, ettei ollut rahaa eikä sen hoitajaa laskuja suorittamassa.