Pankburn mietti. Ainakin viisi minuuttia hän väitteli itsekseen, sitten nuolaisi huuliaan ja antautui.
"Jos lupaatte lähteä, niin kerron nyt."
"Tietysti. Siksi kysynkin. Saaren nimi?"
Pankburn katsoi pulloa.
"Jos saan sen ryypyn nyt, kapteeni."
"Ette saa. Sen saatte, kun menette maihin. Jos aiotte sanoa sen saaren nimen, on teidän sanottava se selvin päin."
"Francis-saari, jos tietää tahdotte. Bougainville nimitti sen
Barbour-saareksi."
"Kaukana, yksin Pienessä Korallimeressä", sanoi Grief. "Tiedän. Uuden-Irlannin ja Uuden-Guinean välillä. Pirun pesä nyt, vaikka varsin hyvä silloin, kun Flirt iski naulat puuhun ja kiinalainen niistä kauppaa teki. Höyrylaiva Castor, joka värväsi työläisiä Upolun plantaaseille, menetti siellä kaiken väkensä pari vuotta sitten. Tunsin hyvin sen kapteenin. Saksalainen risteilijä pommitteli sen viidakkoa, poltti puolen tusinaa kyliä, tappoi joukon neekereitä ja sikoja — siinä kaikki. Alkuasukkaat ovat siellä aina olleet pahanlaisia, mutta oikein pahoiksi ne kääntyivät neljä vuosikymmentä sitten. Silloin ne hävittivät sen valaanpyytäjän. Mikäs sen nimi olikaan?"
Hän meni kirjakaapille, otti esille "Etelä-Tyynenmeren Hakemiston" ja selaili sen lehtiä:
"Tässä. Francis eli Barbour", luki hän. "Alkuasukkaat sotaisia ja petollisia — melaneesialaisia — ihmissyöjiä. Valaan pyydystäjä Western tuhottu — se sen nimi oli. Kareja, niemiä, ankkuripaikkoja. Redskar, Owen Bay, Likikili-lahti, se se kai on, syvä uoma, pohja yhdeksän syltä syvällä, kun valkea juova rantatörmällä osoittaa länsi-lounaaseen." Grief katsoi Pankburniin. "Siinä on teidän rantanne, voisin vannoa."