"Näyttää vanhan Dupuyn kuunarilta", sanoi Grief hiljaa tahitilaiskielellä. "Älkää katselko kovin uteliaasti. Mitä ajattelette? Eikö se ole Valetta?"
Noustessaan veneestä ja vetäessään sitä ylemmäksi rannalle heittivät miehet huolettomina syrjäsilmäyksiä alukseen.
"Valetta se on", sanoi Taute. "Sen mastonpää katkesi seitsemän vuotta sitten. Papeetella laittoivat uuden. Se oli kymmenen jalkaa lyhyempi. Tämä se on."
"Jutelkaa naisten kanssa, pojat. Tehän voitte miltei nähdä Huahinen Raiatealta ja saatatte tunteakin jonkun niistä. Ottakaa selvä kaikesta mitä voitte. Ja jos joku niistä valkoisista tulisi esille, niin älkää aloittako mellakkaa."
Joukko erakkoäyriäisiä pakeni ratisten hänen astuessaan rantaa pitkin, mutta palmujen alla ei ollut sikoja laitumella. Kookospähkinät olivat siinä, mihin olivat pudonneet, eikä vajoissa ollut työn merkkejä. Poissa oli aherrus ja yritteliäisyys. Ruokomajan toisensa jälkeen hän havaitsi tyhjäksi. Tapasi vanhan miehen, sokean, hampaattoman ja ryppynaamaisen, joka istui varjossa ja vapisi kauhusta, kun hän puhutteli. "On kuin rutto olisi raivonnut", ajatteli Grief tullessaan heimon isoon majaan. Sielläkin vallitsi hävitys ja sekamelska. Ei ollut kukitettuja neitoja eikä miehiä, ei avocado-puiden varjossa kuppelehtivia ruskeita lapsukaisia. Ovella istui kyyryissään ja huojutellen Mataara, vanha kuningatar. Tämä purskahti itkuun nähdessään hänet, kertoi vaivoistaan ja aina lomassa valitti, ettei ollut ketään jätetty edes vieraanvaraisuutta osoittamaan.
"Ja he ovat ottaneet Naumoon", lopetti hän. "Motuaro on kuollut. Kansani on paennut ja näkee nyt nälkää vuohien luona. Eikä ole ketään, joka sinulle avaisi juomakookoksen. Oi, veljeni, sinun valkoiset veljesi ovat piruja."
"Ne eivät ole minun veljiäni, Mataara", lohdutti Grief. "Ovat rosvoja ja sikoja, ja minä puhdistan saaren niistä…"
Hän keskeytti ja äkkiä käännähtäessään hän sieppasi coltin ojentaen sen miestä kohti, joka tuli juosten metsästä. Hän ei vetänyt liipaisinta eikä mies pysähtynyt, vaan heittäytyi pitkälleen hänen eteensä ja alkoi purkaa suustaan käsittämättömiä ääniä. Grief tunsi olion samaksi, joka oli pujahtanut maihin Valettasta, mutta vasta nostettuaan hänet pystyyn hän saattoi ymmärtää, mitä miehen halkinaisten huulten höpinä merkitsi.
"Pelasta minut, herra, pelasta", vaikeroi mies englanninkielellä, vaikka hän epäilemättä oli Etelämeren saarelainen. "Minä tunnen sinut. Pelasta."
Ja hän alkoi purkaa sekavia ääniään, jotka eivät lakanneet, ennenkuin
Grief tarttui häntä hartioihin ja pudisti vaikenemaan.