Leili oli täysi, ja Grief joi suolatonta vettä, joka oli tuotu suolameren syvyydestä. "Se virtaa maalta", selitti Mauriri.
"Pohjastako pulppuaa?"
"Ei. Pohja on niin syvällä kuin nuo vuoret ovat korkealla. Viisikymmentä jalkaa syvällä tämä pulppuaa. Sukella niin syvälle, että tunnet sen kylmyyden."
Useita kertoja täytettyään ja tyhjennettyään keuhkonsa sukeltajain tapaan Grief keikautti itsensä veden alle. Suola tuntui huulilla ja lämmin oli ensin pinnan ympärillä vesi, mutta syvällä se ihan värisytti ja maistui äitelälle. Sitten äkkiä hän joutui maan alta vuotavaan virtaan. Irroitti tulpan leilin suulta, ja kun raitis vesi virtasi siihen, näki hän ison kalan kuin merikummituksen fosforivälkkeen liukuvan ohi. Sitten hän vuorostaan pysytteli pinnalla pitäen leilien kasvavaa painoa Mauririn käydessä täyttämässä niitä yhden kerrallaan.
"Haikaloja", sanoi Grief heidän uidessaan rantaa kohti.
"Hoh", kuului vastaus. "Ne ovat kalahaita. Me fuatinolaiset olemme niiden veljiä."
"Entä tiikerihait? Minä näin sellaisen tuolla syvällä."
"Jos ne tulevat, Suuri Veli, ei meillä ole enää vettä."
7.
Viikkoa myöhemmin uivat Mauriri ja raiatea-mies takaisin tyhjin leilein. Tiikerihait olivat tulleet satamaan. Seuraavana päivänä kärsittiin janoa Isolla Kalliolla.