Grief nyökäytti päätään, ja toinen leili asetettiin elukalle.
Taas tutkisteli Raoul alkuasukkaiden kasvoja, mutta ei saanut tietää mitään.
"Ikävä kyllä, ei ole kahvia", pyyteli Grief anteeksi. "Saatte juoda paljasta vettä. Leili, Tehaa! Maistakaahan tätä haikalaa. Sitten tarjoan mustekalaa ja merisiilejä ja leväsalaattia. Ikävä, ettei nyt ole fregattilintua. Pojat olivat laiskoja eilen eivätkä lähteneet pyydystämään."
Ruokahalulla, joka ei olisi säikähtänyt rasvassa paistettuja naulojakaan, Grief söi ja heitti tähteet koiralle.
"Pelkäänpä, ettei oikein voi tottua tähän alkuperäiseen ruokajärjestykseen", huokasi hän nojautuen selkäkenoon. "Maistuisivatpa nyt Rattlerin säilykkeet, mutta tämä roska…" Hän heitti puoli naulaa paistettua haikalanlihaa koiralle. "Mutta kaipa tähänkin täytyy turvautua, jollette pian antaudu."
Raoul nauroi ilkeästi. "Minä tulin tarjoamaan sovinnonehtoja", sanoi hän merkitsevästi.
"Ei ole mitään soviteltavaa. Minä olen saanut tukkapäästänne kiinni enkä aio hellittää."
"Luulette voivanne pitää minua kauankin tässä pesässä!" kiljaisi
Raoul.
"Ette lähde täältä elävänä, paitsi kaksoisraudoissa." Grief katseli vierastaan vakavasti. "Olen ennenkin käsitellyt teidänlaisianne. Ja olenpa saanut sen lajin kutakuinkin häviämään Etelämereltä. Mutta te olette — kuinka sanoisin — anakronistinen ilmiö, ajastanne myöhästynyt. Te olette sitä lajia, josta on päästävä. Omasta puolestani tahtoisin antaa teille sen hyvän neuvon, että menisitte kuunarille ja ampuisitte aivonne mäsäksi. Se olisi ainoa keino välttää sitä, mikä on tuleva."
Keskustelu osoittautui tuloksettomaksi, ja Raoul meni väkensä luo vahvasti vakuutettuna siitä, että Isolla Kalliolla olevat miehet kestäisivät vielä vuosikausia. Mutta olisipa hän päässyt siitä luulostaan, jos olisi nähnyt Tehaan ja raiatealaisten, niin pian kuin hän selkänsä käänsi ja katosi näkyvistä, ahnaasti käyvän käsiksi hänen koiransa jättämiin tähteisiin niitä imien ja kaluten.