"Terve tuloa, vieraat. Mutta jollette pidä pahana, haluaisin tietää, kuinka hitolla te ollenkaan voitte löytää tämän saareni."
"Siten vain, että jouduimme pois tolaltamme", selitti Grief heidän kättä lyödessään.
"Nimeni on Hall, Swithin Hall", sanoi toinen ojentaen kätensä Snowille. "Ja sanonpa sen, että olette ensimmäiset vieraat, mitkä koskaan ovat saarellani käyneet."
"Ja tämä sitten on se teidän salainen saarenne, joka on antanut kaikille rannikoille puheenainetta vuosikausiksi", vastasi Grief. "Well, nyt tiedän taian, millä tänne löytää."
"Mikäs se on?" kysäisi Hall nopeasti.
"Lyö kronometri kappaleiksi, hanki hirmumyrsky niskaasi ja odota sitten vain kookospuiden nousua vedestä."
"Entä nimenne?" kysyi Hall perinpohjaisen naurunpuuskan jälkeen.
"Anstey — Phil Anstey", vastasi Grief nopeasti. "Matkalla Toby-Sedällä Gilberteiltä Uuteen-Guineaan, ja pituusastetta etsimässä. Tämä on perämieheni, herra Gray, parempi merimies kuin minä, mutta kronometriinsä kimpaantunut tällä kertaa."
Grief ei tietänyt itsekään, miksi valehteli, mutta se oli tullut äkillisenä päähänpistona. Hänellä oli näet epäselvä aavistus, että täällä oli jotakin vinossa, mutta hän ei keksinyt mitä. Swithin Hall oli lihava, pyöreäkasvoinen mies, jolla oli nauravat huulet ja naururypyt silmännurkissa. Mutta Grief oli jo nuoruudessaan oppinut tuntemaan tämän tyypin epäluotettavuuden ja myös noiden sinisilmäin petollisuuden, joiden pinnalla leikki pila, mikä peitti niiden todellisen taustan.
"Mitäs te minun kokilleni teette — omanneko mennyt ja veisitte tämän?" sanoi Hall. "Parempi kun laskette hänet menemään, jos illallista tahdotte. Vaimoni on täällä, ja hän on iloinen saadessaan kutsua teidät — päivälliselle, kuten hän sanoo. Minä nähkääs olen vanhoillinen, minun kotiväkeni kun söi päivällistä päivällä. Ei pääse nuoruuden tottumuksista. Haluatteko peseytyä? Minun ainakin täytyy. Katsokaas. Olen tehnyt työtä kuin koira — sukellusjoukon mukana — simpukanpyynnissä. Kaipa sen haistoitte."