Viimeisenä iltana Grief, tavaksi tulleen illallisen jälkeen, sai nähdäkseen heidän helmikokoelmansa. Rouva Hall oli innoissaan pyytänyt miestään näyttämään niitä "helyjä" ja kulutti puolisen tuntia niiden näyttelemiseen. Grief ihaili niitä vilpittömästi. Ihmetteli komeaa saalista.
"Laguuni on ihan koskematon", selitti Hall. "Näitte itse, että useimmat simpukat ovat isoja ja vanhoja. Hauskinta on, että olemme saaneet enimmät ja arvokkaimmat helmet eräästä pienestä poukamasta yhden viikon ajalla. Se oli pieni aarreaitta. Joka simpukka näytti olevan täysi — siemenhelmiä neljännes, tietenkin, mutta noista moitteettomista ovat useimmat siitä paikasta."
Grief silmäili kokoelmaa ja arvioi helmet sadasta dollarista tuhanteen kappaleelta, paitsi suurimpia, joiden arvo meni aika lailla yli siitä.
"Kuinka kauniita ne ovat!" huudahti rouva Hall kumartuen niitä suutelemaan. Hetken kuluttua hän nousi sanoen hyvää yötä.
"Se merkitsee hyvästi", sanoi Grief tarttuen hänen käteensä. "Me lähdemme aamun koitossa."
"Niinkö pian!" hän huudahti, mutta hänen puolisonsa silmissä Grief näki tyytyväisen vilahduksen.
"Niin", jatkoi Grief. "Alus on kunnossa taas. Mutta minä en saa teidän mieheltänne saaren pituusastetta, vaikka yhäkin toivon hänen heltyvän."
Hall nauroi päätään pudistaen, ja kun vaimonsa oli poistunut, ehdotti hän viimeistä iltalasia. He istuivat sen ääressä tupakoiden ja tarinoiden.
"Paljoksiko itsenne arvioitte?" kysyi Grief viitaten helmikasaan.
"Mitähän ostajat antaisivat avoimilla markkinoilla?"
"Oh, kaipa seitsemän-kahdeksankymmentätuhatta", sanoi Hall huolettomasti.