Syksyn tultua oli paljon hirviä, jotka kulkivat etelää kohti talvehtiakseen alavammissa laaksoissa, missä ilmanala ei ollut niin ankara. Buck oli jo kaatanut puolikasvuisen vasikan, joka oli eksynyt omistaan, mutta hän kaipasi innokkaasti suurempaa, vaarallisempaa saalista, jonka hän eräänä päivänä tapasikin selänteellä, puron suulla. Kaksikymmeninen hirviparvi oli vaeltanut poikki metsien ja virtojen maan; niiden joukossa oli mahtava uros. Se näytti hyvin rajulta, oli noin kuusi jalkaa korkea ja siis niin peloittava vastustaja kuin Buck milloinkaan saattoi toivoa. Edestakaisin ravisteli uros suuria sarviaan, jotka haarautuivat neljääntoista kärkeen, äärimmäisten väliä oli seitsemän jalkaa. Sen pienissä silmissä kiilui terävä, häijy loiste ja se mylvi raivoisasti nähdessään Buckin.
Uroksen toisesta kyljestä, aivan lavan vierestä, pisti nuolenpää esiin, ja tämä oli sen raivon syy. Alkuaikain muinaisista metsänajoista johtuvan vaistonsa ohjaamana koetti Buck eroittaa uroon toisista. Se ei ollut mikään helppo työ. Hän alkoi haukkua ja tanssia sen ympärillä, tarpeellisen välimatkan päässä sen valtavista sarvista ja litteistä kavioista, jotka yhdellä ainoalla otteella olisivat potkaisseet elämän hänestä. Voimatta kääntää selkäänsä uhkaaville torahampaille sekä lähteä eteenpäinkään, kävi uros aivan villiksi raivosta. Se hyökkäsi Buckia vastaan, joka viekkaasti vetäytyi takaisin houkutellen urosta eteenpäin teeskentelemällä kykenemättömyyttään paeta. Mutta kun Buck oli saanut uroon eroitetuksi muista, kävi pari, kolme nuorempaa urosta, jotka olivat kääntyneet takaisin haavoitetun toverinsa avuksi, hänen kimppuunsa, ja ne auttoivat sen jälleen muun lauman yhteyteen.
On muuan villin luonnon kärsivällisyys — itsepäinen, väsymätön ja hellittämätön kuten elämä itse — kärsivällisyys, joka saa hämähäkin loppumattomat tunnit istumaan liikkumattomana verkossaan, käärmeen säilyttämään kiemuraisen asentonsa ja pantterin makaamaan hiljaa väijymäpaikassaan. Tämä kärsivällisyys ilmenee erityisesti olennoissa, jotka pyydystävät elävää ravintoa. Samaa kärsivällisyyttä oli nyt Buckissakin hänen ryhtyessään juoksemaan hirven vieressä estäen sitä kulussaan. Hän ärsytti nuoria uroita, hätyytti naaraita ja niiden puolikasvuisia vasikoita ja saattoi suuren, haavoitetun uroon mielettömään, hurjaan raivoon. Tätä kesti puolen päivää. Buck hyökkäili kaikilta tahoilta lauman kimppuun, eroitti uhrinsa laumasta niin pian kun uros oli saavuttanut jälleen toiset, väsytti vainottujen kärsivällisyyden, joka näillä on huomattavasti pienempi kuin vainoojalla.
Päivän kuluessa ja auringon laskiessa luoteiseen — pimeys oli palannut ja syysyöt kestivät kuusi tuntia — kävivät nuoret uroot yhä hitaimmiksi kääntyäkseen ahdistetun toverinsa avuksi. Lähestyvän talven pelko ajoi heitä alavammille seuduille ja näytti siltä kuin eivät he koskaan voisikaan pudistaa luotaan väsymätöntä takaa-ajajaansa, joka pidätteli heitä. Eihän sitäpaitsi lauman eikä heidän oma elämänsä ollut uhattu. Vihollinen himosi vain yhtä, jonka elämä oli heille paljoa vähemmän tärkeä kuin heidän omansa, ja lopuksi tunsivat he tyytyvänsä tämän veron suorittamiseen.
Hämärän saavuttua seisoi vanha uros painunein päin katsellen tovereitansa — naaraita, joita oli suojellut, vasikoita, jotka olivat hänen poikasiaan, uroita, jotka olivat hänen valtansa alaisia — niiden ravatessa eteenpäin ripeätä vauhtia sakenevaan pimeään. Hän ei voinut seurata heitä, sillä hänen kuononsa edessä tanssi tämä säälimätön, terävillä torahampailla varustettu kauhu, joka ei tahtonut päästää häntä menemään. Hän painoi kolmesataa naulaa yli puolen tonnin; hän oli elänyt pitkän, voimakkaan elämän taisteluineen ja kamppailuineen — ja nyt uhkasi häntä kuolema näistä vihollisen terävistä torahampaista, vihollisen, jonka pää ei ulottunut edes hänen suuriin, kyhmyisiin polviinsa.
Tästä hetkestä alkaen ei Buck jättänyt saalistaan päiväksi eikä yöksi. Hän ei suonut uroolle silmänräpäyksenkään lepoa eikä sallinut koskaan hänen tyydyttää nälkäänsä puun lehdillä tai nuorten koivujen ja pajujen vesoilla. Ja yhtä vähän sai haavoittunut sammuttaa palavaa janoansa solisevista virtapaikoista, joiden ohi he kulkivat. Usein se syöksyi pitkiä taipaleita hurjana eteenpäin. Sellaisissa tilaisuuksissa ei Buck ollenkaan koettanutkaan hillitä sitä, vaan seurasi ihan sen kintereillä tyytyväisenä leikin kulkuun. Hän pani maata hirven seisoessa hiljaa,
Neljännen päivän lopulla kaatoi hän vihdoin suuren uroon. Kokonaiseksi vuorokaudeksi jäi hän saaliinsa luo, syöden ja nukkuen useaan toviin. Tuntiessaan täysin levänneensä, virkistyneensä ja vahvistuneensa, hän ohjasi kulkunsa leiriä kohti, takaisin John Thorntonin luo. Hän kulki kevyttä, tasaista juoksua jatkaen sitä tuntikausia tarvitsematta silmänräpäystäkään harkita tietä, suoraan kotiinpäin vieraiden seutujen halki, ilmansuunnista niin varmana, että se saattoi ihmisen magneettineuloineen häpeään.
Juostessaan havaitsi hän yhä voimakkaammin muutoksen ilmassa ympärillään. Siinä oli jokin voima, joka teki erämaan elämän aivan toisenlaiseksi kuin se oli ollut kesällä. Ja tämä tosiasia ei enään kauempaa ilmennyt hänelle salaperäisellä, selittämättömällä tavalla. Linnut puhuivat siitä, oravat lavertelivat siitä, itse tuuli kuiskutti sitä. Useita kertoja pysähtyi Buck, hengitti syvin vedoin raitista aamuilmaa, lukien siitä viestin, joka ajoi häntä kiirehtimään juoksuaan. Häntä painosti tunne tapahtumaisillaan olevasta onnettomuudesta, jollei se jo ollut tapahtunut. Ja kulkiessaan viimeisen vesistön ohi ja hyökätessään alas laaksoon leiriä kohti, jatkoi hän matkaa suuremmalla varovaisuudella.
Kolme penikulmaa leiriltä löysi hän vastapoljetun tien, jonka nähdessään karva nousi pystyyn hänen niskassaan ja selässään. Polku johti suoraan leirille, John Thorntonin luo. Buck kiisi eteenpäin nopeasti ja varovaisesti, joka hermo äärimmilleen jännitettynä ja kaikki aistit hereillä tarkkaamaan niitä moninaisia yksityisseikkoja, joilla oli kokonainen tarina kerrottavanaan — kaikki paitsi ei loppua. Hänen kuononsa antoi riittävän kuvauksen tapahtumasta, jonka jälkiä hän seurasi. Hän huomasi metsän äänettömän hiljaisuuden. Linnut näyttivät menneen. Oravat olivat kätkeytyneet. Yhden ainoan näki hän — kiiltävänharmaan pienen raukan, joka oli painautunut niin litteäksi harmaata, lahonnutta oksaa vasten, että näytti puun pahkalta.
Buckin kiitäessä eteenpäin kuin pakeneva varjo, vetäytyi hänen kuononsa äkkiä kiivaasti syrjään kuin olisi se tapahtunut väkivaltaisesti. Hän seurasi keksimäänsä jälkeä pensaikkoon, josta löysi Nigin. Se makasi kyljellään, oli laahannut itsensä sinne ja kuollut, kaksi nuolta ruumiissaan.