Buck hyökkäsi pirstaantuneita säleitä vasten, iski hampaansa niihin, väänsi ja kiskoi. Minne kirves putosi ulkopuolelle, siinä oli hän heti saapuvilla sisäpuolella, kiukkuisesti muristen ja haukahdellen, yrittäen raivoisan kiihkeästi päästä ulos, minkä punanaapukkainen mies tyynesti näytti sallivan.
"Nyt, sinä punasilmäinen perkele", sanoi hän, saatuaan aukon siksi suureksi että Buck saattoi päästä siitä lävitse. Ja samassa hän heitti kirveen ottaen kartun oikeaan käteensä.
Buckia saattoi todellakin syystä kutsua punasilmäiseksi perkeleeksi, kun hän karvat pystyssä, vaahtosuisena ja hullu kiilto verisissä silmissään lyyhistyi maahan loikatakseen ja hyökätäkseen vihollisensa kimppuun. Suoraan punanaapukkaista miestä vastaan heittäytyi hänen sataneljäkymmentä naulaa painava ruumiinsa, väristen raivosta, joka oli kiihdytetty äärimmilleen kahden päivän ja kahden yön kärsimyksillä vankeudessa. Mutta puolitiessä, juuri kun hänen piti iskeä torahampaansa viholliseensa, sai hän iskun, joka pani hänet seisahtumaan ja hänen leukapielensä lyömään yhteen tuskallisesta kivusta. Hän tupertui ja kaatui maahan selälleen ja kyljelleen. Ei ikinä ennen koko elämässään oltu häntä lyöty kartulla ja hänen oli mahdoton käsittää, kuinka se saattoi tapahtua. Puoleksi haukkuen puoleksi vinkuen oli hän heti jälleen jaloillaan ja hyökkäsi uudelleen vihollista vastaan. Ja jälleen hän sai saman iskun kuin ennenkin ja vaipui yhtä raskaasti maahan. Sillä kerralla hän ymmärsi, että se oli karttu, mutta villissä raivossaan ei ollenkaan älynnyt olla varovainen. Hän uudisti hyökkäyksensä kymmenkunta kertaa ja yhtä usein kohtasi häntä kartunisku, joka kaatoi hänet maahan.
Muutaman erittäin kovan iskun jälkeen kompuroi hän jälleen pystyyn ollen liiaksi pyörryksissä voidakseen uudelleen hyökätä. Hän hoippui sinne tänne, veri juoksi hänen nenästään, suustaan ja korvistaan ja kaunis turkkinsa oli takkuinen ja verisen kuolan tahrima. Mies astui nyt pari askelta eteenpäin ja antoi hänelle tyynesti harkiten hirvittävän kartuniskun kuonoon. Kaikki se tuska, mitä hän ennen oli kärsinyt, oli mitätöntä tähän kuulumattomaan kidutukseen verrattuna. Hurjasti karjuen, melkein kuin leijona, syöksyi hän jälleen miestä kohti. Mutta sillä välin oli tämä muuttanut kartun oikeasta kädestä vasempaan ja tarttui kylmäverisesti Buckin alaleukaan, jota veti samalla sekä alaspäin että taaksepäin. Buck pyöri ympäri ilmassa ja putosi senjälkeen suin päin rinnoilleen maahan.
Sitten hän hyökkäsi jälleen ylös viimeisen kerran. Nyt hän sai sen hyvinlasketun iskun, jota kiusaajansa tahallaan tähän asti oli viivytellyt antamasta — ja Buck kutistui kokoon ja vaipui kokonaan tajuttomana maahan.
"Siinä vasta mestari koirien kurittamisessa, totta vieköön", huusi yksi noista neljästä muurilla, olevasta ihastuneena.
"Hän nutistaa yhden joka päivä ja kaksi sunnuntaisin", vastasi johtaja, joka nyt kiipesi vaunuunsa pannen hevoset liikkeelle.
Buck tuli tuntoihinsa jälleen, mutta voimansa olivat lopussa. Hän makasi siinä, mihin oli kaatunut ja tarkasteli sieltä punanaapukkaista miestä.
"Tottelee Buck-nimeä", sanoi tämä itsekseen luettuaan läpi kapakoitsijan kirjeen, joka sisälsi tarkan kuvauksen häkistä ja sen sisällyksestä. "Kas niin, Buck-poikani", lisäsi hän kehoittavalla äänellä, "nyt on meillä ollut pieni hauskuutemme, ja paras, mitä voimme tehdä, on lopettaa se tähän. Sinä olet saanut oppia tuntemaan paikkasi ja minä tiedän omani. Ole nyt kiltti poika, niin käy kaikki hyvin ja saat hyvää ruokaa. Ilkeyden minä kyllä pian pudistan sinusta. Käsitätkö?"
Tätä sanoessaan hän taputti pelkäämättä Buckin päätä, jota äsken oli niin armottomasti lyönyt ja vaikka karvat ehdottomasti nousivat pystyyn miehen käden kosketuksesta, alistui koira ilman muuta tähän hyväilyyn. Sitten mies lähti hakemaan vettä ja Buck joi mitä himokkaimmin. Tämän päälle sai hän hetkisen perästä oivallisen aterian raakaa lihaa, jonka hän pala palalta otti voittajansa kädestä.