Suavalla — eräällä toisella tekosaarella — sain uuden tilaisuuden loistaa Charmianin kustannuksella. "Iso Suava fella' master" — Suavan ylin päällikkö — tuli laivallemme, mutta hän lähetti edeltään asiamiehen kapteeni Jansenin luo saadakseen kappaleen kalikoota, millä verhota kuninkaallista alastomuuttaan. Sillä aikaa hän odotti Minotan sivulla olevassa kanootissaan. Voin vannoa, että hänen rintaansa peittävä kuninkaallinen lika oli puoli tuumaa paksua, ja aivan varmasti sen alimmat kerrostumat olivat kymmenen tai kaksikymmentä vuotta vanhat. Hetken kuluttua hän lähetti sanansaattajansa jälleen laivalle, ja mies selitti, että "iso Suava fella' master" armollisesti tahtoi tervehtiä kapteeni Jansenia ja minua ja ottaa vastaan kangen tupakkaa, mutta että hänen jalosukuinen sielunsa oli kuitenkin liian ylhäinen alentuakseen antamaan kättä sellaiselle valkoiselle, joka oli pelkkä nainen. Charmian poloinen! Malaitalla saamiensa kokemusten johdosta hänestä on tullut ihan toinen nainen. Hänen nöyryytensä ja vaatimattomuutensa pukee häntä aivan hämmästyttävästi.
* * * * *
Mitään erikoista ei Suavalla tapahtunut. Alkuasukaskokkimme — miehen nimi oli Bichu — luikki tiehensä. Minotan ankkuri ei toisinaan pysynyt pohjassa. Mahtavat myrsky- ja sadepuuskat ahdistelivat meitä. Perämies, mr Jacobsen, ja Wada makasivat kuumeessa. Mätähaavojemme koko ja lukumäärä kasvoi. Ja laivan torakat viettivät lakkaamatonta riemujuhlaa. Keskiyö oli niiden erikoisaika ja meidän pieni kajuuttamme niiden mielipaikka. Ne olivat kahden tai kolmen tuuman pituisia, niitä oli sadottain ja vilisi kimpussamme. Kun koetimme pyydystää niitä, ne kohosivat lentoon, räpyttelivät yltympäri kuin kolibrit. Ne olivat paljon isompia kuin Snarkillamme olevat torakat. Mutta meidän torakkamme ovatkin vielä nuoria, ne eivät ole ennättäneet kasvaa. Snarkilla on myöskin tuhatjalkaisia, oikein isoja, kuuden tuuman pituisia. Saamme niitä toisinaan nitistetyiksi, tavallisesti Charmianin makuusijalta. Minua sellainen on nukkuessa purrut kaksi kertaa, kummallakin kerralla oikein pahasti. Mutta Martin-poloisella on ollut huonompi onni. Maattuaan kuusi viikkoa sairaana hän istahti tuhatjalkaisen päälle ensimmäisenä pystyssäolopäivänään…Joskus minusta tuntuu, että ne ihmiset, jotka eivät milloinkaan matkusta Salomonin saarille, tekevät hyvin viisaasti.
* * * * *
Muutaman päivän kuluttua palasimme Maluun, meidän onnistui saada seitsemän työmiestä, nostimme ankkurin ja aloimme luovia vaarallisen salmen läpi. Tuuli oli epävakainen, ja virta veti kovasti riutan uhkaavaa kärkeä kohden. Juuri kun olimme selviytymäisillämme siitä ja pääsemässä avovedelle, tuuli paheni neljä piirua. Minota koetti tehdä nousukäännöksen, mutta ei onnistunut. Se oli menettänyt kaksi ankkuriaan Tulagissa. Ainoa jäljellä oleva laskettiin ja runsaasti kettinkiä, jotta ankkuri tarttuisi tukevasti korallipohjaan. Minotan eväköli ryskähteli, ja latvaraaka ritisi ja huojui aivan kuin niskaamme putoamaisillaan. Löyhällä olevaa kettinkiä kiristettiin, mutta samassa silmänräpäyksessä valtava aalto paiskasi laivaa rantaa kohden — ja kettinki katkesi. Siinä meni ainoa ankkurimme. Minota teki täyskäännöksen ja kiiti keula edellä tyrskyihin.
Syntyi hirveä mellakka. Kaikki kannen alla olleet työmiehet — viidakkolaiset, jotka pelkäsivät mielettömästi vesillä — syöksyivät hurjan kauhun vallassa kannelle muiden tielle. Samassa miehistö hyökkäsi ampuma-aseitaan ottamaan. He tiesivät mitä merkitsi haaksirikko Malaitan rannikolla — toisella kädellä heidän täytyi hoitaa tehtäviään ja toisella pitää alkuasukkaita loitolla. Mitenkä he pysyivät paikoillaan, sitä en tiedä, mutta totisesti jokaisella oli oltava kiinnekohtansa, sillä Minota loukahteli riuttaan niin että ryskyi. Viidakkolaiset tarrautuivat köysistöön kauhussaan välittämättä vaappuvasta latvaraa'asta. Suurvene lähetettiin vesille hinaamaan köydestä — surkean voimaton yritys Minotan pelastamiseksi paiskautumasta kauemma riutalle — samalla kuin kapteeni Jansen ja perämies, viimeksimainittu kuumeen kalventamana ja runtelemana, vetivät romuankkurin painolastin seasta esiin. Mr Caulfeild lähetysasemaväkineen kiiruhti veneellä avuksemme.
Kun Minota rupesi ajautumaan karille, ei näkyvissä ollut ainoatakaan kanoottia. Mutta kuin haaskalintuja alkoi nyt kanootteja saapua joka taholta. Aluksen miehistö pidätti niitä kuitenkin sadan jalan päässä kivääreillään, uhaten kuolemalla jokaista, joka kulkisi rajaviivan yli. Kanootit muodostivat synkän ja uhkaavan rivin, ja ne olivat täynnä miehiä, jotka meloilla pidättivät niitä vaarallisten tyrskyjen ulkopuolella. Samalla aikaa ylämaan kukkuloilta virtasi parvittain viidakkolaisia, joilla oli aseina keihäät, nuolet ja nuijat. Vihdoin koko ranta oli tupaten täynnä. Päälle päätteeksi ainakin kymmenen työmiehistämme oli juuri samojen viidakkolaisten joukkoa, jotka ahneesti odottivat saaliikseen tupakkaa, kauppatavaroita ja — kaikkea muuta mitä laivalla oli…
Minota oli lujatekoinen, mikä onkin riuttaa vasten loukahtelevan aluksen elämänehto. Jonkinlaisen käsityksen aluksemme kestävyydestä antaa tieto, että se ensimmäisen vuorokauden kuluessa katkaisi kaksi ankkurikettinkiä ja kahdeksan kaapeli touvia. Miehistöllä oli täysi työ sukellellessa kiinnittämään ankkureihin uusia köysiä. Pari kertaa tapahtui, että kaapelitouveilla vahvistetut kettingit murtuivat. Ja sentään Minota kesti koossa. Kolme puunrunkoa hankittiin rannalta ja tungettiin aluksen alle suojelemaan sen köliä ja hillitsemään loukahduksia. Puunrungot hankautuivat säpäleiksi, niitä pitävät köydet hiertyivät pätkiksi, mutta alus loukahteli loukahtelemistaan hajoamatta. Meillä oli joka tapauksessa parempi onni kuin Ivanhoella, isolla kuunarilla, mikä oli ajautunut Malaitan rannalle muutamia kuukausia aikaisemmin ja minkä alkuasukkaat heti valtasivat. Kapteenin ja miehistön onnistui pelastua suurveneellä, mutta viidakkolaiset ja "suolaisen veden miehet" ryöstivät aluksen.
Myrskypuuska toisensa jälkeen kovine tuulispäineen ja sokaisevine sadekuuroineen riepotteli Minotaa, ja aallokko kasvoi kasvamistaan. Eugenie oli viiden peninkulman päässä tuulenpuolella, mutta erään niemekkeen takana, niin ettei siellä tiedetty mitään onnettomasta asemastamme. Kapteeni Jansenin kehoituksesta kirjoitin kirjeen kapteeni Kellerille ja pyysin häntä avuksemme sekä tuomaan pari vara-ankkuria ja muita pelastusvehkeitä. Mutta oli mahdotonta saada ketään kanoottimiehistä hänelle kirjettä viemään. Tarjosin puoli pakkalaatikollista tupakkaa vaivasta, mutta mustat vintiöt vain irvistelivät ja pidättelivät kanoottejaan paikoillaan kokat tuulta kohden. Puoli pakkalaatikollista tupakkaa merkitsi kolmea puntaa. Kovassakin vastatuulessa ja -aallokossa mies olisi voinut viedä kirjeen perille ja palata kahdessa tunnissa sekä saada silloin palkkion, minkä edestä hänen piti työskennellä puoli vuotta plantaasilla. Minun onnistui sentään saada käsiini kanootti, ja meloin mr Caulfeildin luo, joka oli suurveneellään vara-ankkuria kuljettamassa, arvelin näet, että hänellä oli suurempi vaikutusvalta villeihin. Hän kutsui niitä luokseen, ja parikymmentä kanoottia noudatti kehoitusta. Ne kerääntyivät hänen ympärilleen, ja alkuasukkaat kuuntelivat, kun hän lupasi puoli laatikollista tupakkaa mutta kukaan ei vastannut.
"Kyllä tiedän, mikä teillä on mielessä", huusi lähetyssaarnaaja villeille. "Ajattelette, että kuunarilla on tukuttain tupakkaa ja että saatte kynsiinne kaiken. Mutta minä sanon teille, että kuunarilla on tukuttain kivääreitä. Tupakkaa sieltä ette saa hitustakaan, mutta lyijyä saatte!"