Nakata sairastui meistä ensimmäisenä kuumeeseen. Se tapahtui Penduffrynissä. Wadan ja Henryn vuoro tuli pian senjälkeen. Sitten Charmianin. Minun onnistui säilyä pari kuukautta, mutta minun lannistuessani Martin seurasi myötätuntoisesti esimerkkiä muutamaa päivää myöhemmin. Meistä kaikista seitsemästä Tehei on ainoa kuumeelta säästynyt, mutta kaksin verroin sitä pahemmin häntä on kiduttanut koti-ikävä. Nakata noudatti tapansa mukaan pilkulleen ohjeita, niin että hän kolmannen kuumekohtauksensa jälkeen hikoili pari tuntia, nieli kolme-neljäkymmentä grammaa kiniiniä ja oli heikko, mutta kunnossa jälleen vuorokauden kuluttua.

Vaikeammin hoidettavia potilaita olivat Wada ja Henry. Ensinnäkin Wadan oli vallannut vihoviimeinen pelko. Hän oli varmasti vakuuttunut siitä, että hänen tähtensä oli sammunut ja että Salomonin saarista tulisi hänen hautapaikkansa. Hänhän näki, miten halvassa hinnassa elämä oli hänen ympäristössään. Penduffrynissä hän näki, miten punatauti teki tuhojaan, ja onnettomuudeksi hän sattui näkemään, kun erästä ruumista kannettiin galvanoidulla peltilevyllä ja kun se kirstutta ja ilman minkäänlaisia hautausmenoja heitettiin maakuoppaan. Kaikilla oli kuumetta, kaikilla oli mätähaavoja, kaikilla oli jos jonkinlaisia sairauksia. Kuolema vaani joka taholla. Tänään elossa, huomenna vainajana — ja Wadalta unohtui, että oli vielä tämä päivä, hän uskoi huomisen jo tulleen. Hän jätti haavansa hoitamatta, ei käyttänyt niihin kloridia, ja raapimalla hän sai ne leviämään kautta koko ruumiinsa. Yhtä vähän hän noudatti kuumetta koskevia ohjeitani, ja seurauksena siitä oli, että hän sai kestää sitä viisi vuorokautta yhteen menoon, kun se muuten olisi mennyt ohi yhdessä päivässä. Ja Henryä, joka oli iso ja voimakas kuin jättiläinen, oli yhtä vaikea hoitaa. Hän kieltäytyi jyrkästi ottamasta kiniiniä, sen takia, että hän joitakuita vuosia aikaisemmin kuumeessa ollessaan oli saanut lääkäriltä pillereitä, mitkä sekä kooltaan että väriltään olivat toisenlaisia kuin minun hänelle tarjoamani kiniinitabletit. Niinpä Henry siinä suhteessa olikin yhtä mahdoton kuin Wada.

Mutta sain sentään salaa puijatuksi kummankin ja hoidin heitä heidän omalla lääkkeellään — vetosin heidän mielikuvitukseensa. Apeamielisyydessään he olivat lujassa uskossa, että kuolisivat. Pakotin heidät nielemään annoksen kiniiniä ja mittasin heidän kuumeensa. Käytin silloin lääkekirstussani ollutta Fahrenheit-kuumemittaria, mikä oli aivan arvoton, valmistettu myyntiä, eikä käyttö varten. Jos olisin ilmaissut potilailleni, että lämpömittari oli ihan kelvoton, olisi aluksellamme pian ollut kaksi vainajaa. Voin vannoa, että heillä oli 105°:n kuume. Annoin kuitenkin ensin toisen, sitten toisen pitää hetken mittaria, tekeydyin sitä tarkastaessani tyytyväisen näköiseksi ja selitin iloisella äänellä, että heidän lämpönsä oli vain 94°. Sen jälkeen tyrkytin heille uuden kiniiniannoksen ja sanoin, että jos he vielä tuntisivat heikkoutta tai pahoinvointia, niin se aiheutui kiniinistä, minkä jälkeen jätin heidät yksiksensä toipumaan. Ja he toipuivatkin, Wada melkein vasten tahtoaan. Jos ihminen saattaa kuolla mielikuvituksensa takia — niin onko moraalitonta pitää häntä hengissä mielikuvituksen avulla?

Valkoinen rotu on joka tapauksessa numero yksi, kun tulee kyseeseen rohkeus ja elämänvoima. Toiselta kahdesta japanilaisestamme ja molemmilta tahitilaisilta miehiltämme meltoni mieli niin, että meillä oli täysi työ heitä piristäessämme ja että meidän melkein väkivallalla piti palauttaa heidät elämään. Charmianin ja Martinin sielua sairaus ei raskauttanut, he pitivät mahdollisimman pientä ääntä sen olemassaolosta, ja he vaelsivat levollisina ja rauhallisina parantumisen tietä. Kun Wada ja Henry olivat vakuuttuneita kuolemastaan, vaikutti heidän hautajaismielialansa niin valtavasti Teheihin, että mies itki ja rukoili tuntikausia yhteen menoon. Martin sitävastoin makaili ja kiroili — ja parani, ja Charmian valitteli — mutta suunnitteli samalla kertaa, mitä kaikkea tekisi taas parannuttuaan.

Mutta Wada poloista! Häneltä murtui selkäranka silloin, kun Charmian ja minä otimme hänet mukaamme Malaitan ihmissyöjäsaarelle pienellä jahdilla, minkä kapteeni oli murhattu siellä puoli vuotta aikaisemmin. Kai-kai merkitsee ruokaa, ja Wada oli aivan varma siitä, että hänestä tulisi kai-kaita. Malaitalla olimme hampaita myöten aseistettuina ja alituisesti varuillamme. Jos otimme kylvyn jollakin jokisuulla, oli kivääreillä varustettuja mustia vartiomiehiä läheisyydessä. Tapasimme englantilaisen sotalaivan, joka poltti ja pommitti kyliä rangaistukseksi murhista. Henkipatoiksi joutuneita alkuasukkaita pakeni aluksellemme turvaa etsimään. Murhat olivat aivan jokapäiväisiä Malaitalla. Syrjäseuduilla saimme varoituksia ystävällismielisiltä villeiltä, jotta osasimme välttää vihollismielisten hyökkäyksiä. Aluksemme oli Malaitalle kaksi päätä velkaa, ja se velka saatettiin periä meiltä milloin tahansa. Ja kaiken kukkuraksi ajauduimme riutalle, missä meidän ampuma-aseet toisessa kädessä täytyi pitää ryövärikanootteja loitolla, samalla kuin toisella kädellä teimme työtä pelastaaksemme aluksemme pirstaantumasta. Kaikki se meni yli Wadan voimien. Hän tuli hiukan höperöksi, ja vihdoin hän pakeni Snarkilta Ysabelin saarella eräänä rajusade- ja myrskypäivänä, uuden kuumekohtauksen ovella ja keuhkokuumeen vaarassa ollessaan. Ellei hän joutunut kai-kaiksi ja jos hän jaksoi läpäistä kuumeen ja ihotaudit, joita siellä raivoaa, hän hyvällä onnella pääsi sieltä lähisaarelle kuuden tai kahdeksan viikon kuluttua. Hän ei milloinkaan luottanut lääkärintaitooni, vaikka menestyksellisesti jo ensimmäisellä otteella vedin häneltä kaksi pakottavaa hammasta.

J.K. Snark on nyt ollut kuukausimääriä oikeana sairashuoneena, ja alamme jo tottua siihen. Meringelaguunilla, missä kallistimme Snarkin ja puhdistimme sen kupariosat, oli päiviä, joina vain yksi ainoa miesjoukostamme kykeni menemään veteen töihin. Myös plantaasin kolme valkoista makasivat kuumeessa.

Tätä kirjoittaessani olemme eksyneet merelle, jonnekin Ysabelin saaren koillispuolelle, ja tähystelemme turhaan Lord Howen saarta, mikä on kehäriutta eikä sitä sentähden havaitse ennen kuin on aivan törmätä siihen. Kronometri on epäkunnossa. Aurinko ei paista, enkä myöskään voi tehdä tähtihavaintoja yöaikaan — vuorokaudet läpeensä on pelkkää myrskyä ja sadetta. Kokkimme on paennut. Nakata on koettanut hoitaa sekä hänen että omat tehtävänsä, mutta makaa nyt kuumeessa. Martin on vast'ikään päässyt kuumekohtauksesta ja on saamaisillaan uuden. Charmianin kuume on muuttunut jaksoittaiseksi, ja hän tarkastelee parhaillaan muistikirjaansa arvioidakseen, milloin seuraava kohtaus tulee. Henry on ruvennut syömään kiniiniä, mutta osoittaa epämieluisia seurauksia. Ja minun kuumekohtaukseni ovat äityneet yhtä äkillisiksi kuin nuijanisku, enkä milloinkaan tiedä, millä hetkellä joudun niiden uhriksi. Vahingossa olemme antaneet kaikki jauhomme eräille niitä vailla olleille valkoisille miehille, emmekä tiedä, milloin pääsemme maihin. "Salomoninhaavamme" ovat pahempia kuin milloinkaan ennen, ja niitä on paljon entistä enemmän. Kloridimme jäi pahaksi onneksi Penduffrynille. Vetysuperoksidi on lopussa, ja kokeilen nyt booraksiliuoksella, lysolilla ja antiphlogistiinilla. Ellen niitä laakereita lääkärinä, niin ei se ainakaan johdu praktiikan puutteesta.

J. K. On kulunut kaksi viikkoa siitä, kun kirjoitin edellä olevan — ja Tehei, joka aikaisemmin on ollut ainoa terve aluksellamme, on nyt maannut kymmenen vuorokautta kuumeessa, mikä on paljon kovempaa kuin meidän milloinkaan potemamme, ja hän makaa vielä sen kourissa.

14 Kielämeren auringon alla

209