Nuori Raoul nauroi, hän nauroi kauan ja sydämellisesti. Mutta nauraessaan hän salaisesti suoritti koko joukon päässälaskuja. Hän ei milloinkaan elämässään ollut rakentanut taloa ja hänen käsityksensä rakennustaidosta oli hyvin utuinen. Nauraessaan hän arvioitsi, kuinka kalliiksi kävisi matka tarpeitten ostoon Tahitiin, itse rakennusaineet, paluumatka Fakaravaan, lastin purkaminen ja itse rakentaminen. Se näytti nousevan noin neljään tuhanteen ranskalaiseen dollariin, mikä oli noin kaksikymmentä tuhatta frangia. Se oli mahdotonta. Miten ihmeissä hän saisi tietää tuollaisen helmen oikean arvon? Kaksikymmentä tuhatta oli suuri rahasumma ja — vielä hänen äitinsä rahoja.
— Mapuhi, sanoi hän, — sinä olet aika höperö. Sano hinta rahassa.
Mutta Mapuhi ravisti päätään ja kolmea päätä hänen takanaan ravistettiin myös.
— Minä tahdon talon, sanoi mies. — Sen pitää olla kuusi syltä pitkä, parveke yltä…
— Niin, niin, keskeytti Raoul. — Minä muistan kyllä koko talosuunnitelman, mutta se ei käy. Annan sinulle tuhannen Chili-dollaria.
Neljää päätä pudistettiin kieltävästi.
— Ja sata Chili-dollaria tavarassa.
— Tahdon talon … alkoi Mapuhi.
— Mitä hyötyä sinulla on talosta? sanoi Raoul. — Ensimmäinen rajumyrsky, joka kohtaa saartasi, huuhtoo sen pois. Sehän sinun pitäisi tietää. Kapteeni Raffy sanoo, että rajumyrsky voi nytkin tulla milloin tahansa.
— Ei Fakaravalla, sanoi Mapuhi. — Maa on siellä paljon korkeampaa.
Tällä saarella kylläkin. Mikä hirmumyrsky tahansa lakaisee Hikuerun.
Minä tahdon saada taloni Fakaravaan. Sen pitää olla kuusi syltä pitkä
ja parveke yltä ympäri…