Rankkasade oli ohitse. Aurinko paahtoi kuumasti ja laguuni oli taaskin tyynenä kuin peili, mutta ilma oli tahmeata kuin kummi; sen paino paneutui keuhkoihin, jotta oli vaikea hengittää.
— Oletteko kuullut uutisen, Toriki? kysyi Huru-Huru. — Mapuhi on löytänyt helmen. Ei mokomampaa helmeä ole koskaan Hikuerussa saatu eikä liioin muuallakaan maailmassa. Mapuhi on höperö ja hän on teille velkaa. Muistakaa, että minä tästä ensimmäiseksi teille puhuin. Onko teillä tupakkaa?
Toriki kiirehti Mapuhin ruohomajaan. Hän oli mies ymmärtämään omat asiansa, vaikka muuten tomppeli. Aivan välinpitämättömänä hän vilkaisi helmeen vain silmänräpäyksen ja pisti sen taskuunsa.
— Onhan sinua onnestanut, sanoi hän. — Se on kaunis helmi. Saat luottoa minulta.
— Minä tahdon talon, alkoi Mapuhi hämmentyneenä. — Sen pitää olla kuusi syltä …
— Kuusi syltä helvettiin! oli kauppiaan vastaus. — Sinä maksat velkasi ja siinä on sinun tahtosi. Sinä olit minulle velkaa kaksitoista sataa Chilin dollaria, nyt et ole enää. Sitäpaitsi saat minulta vielä tavaraa kahdensadan arvosta. Jos saan helmen kaupaksi hyvillä ehdoilla Tahitissa, lisään sata, se on kolme sataa. Mutta muista, vain siinä tapauksessa, että saan sen hinnan kuin tahdon. Voinhan saada siitä tappiotakin.
Mapuhi pani käsivartensa ristiin ja näytti surulliselta painaen alas päänsä. Häneltä oli ryöstetty helmi. Talon asemasta hän oli vain maksanut velkansa eikä mitään jäänyt.
— Sinä olet typerä, sanoi hänen vaimonsa Tefara.
— Olet sinä typerä, sanoi Nauri, hänen äitinsä. — Miksi sinä annoit helmen kädestäsi?
— Mitäpä minä tein, olinhan hänelle velkaa. Hän tiesi, että minulla oli helmi. Ettekö kuulleet, että hän pyysi sitä nähdäksensä? En minä siitä hänelle ole kertonut, joku muu on jutellut. Ja olinhan minä hänelle velkaa.