I.

Koskematon, neitseellinen metsä levisi joka suuntaan, — meluisten huvinäytelmien ja hiljaisten murhenäytelmien paikka. Täällä käytiin taistelua olemassaolosta alkuaikaisella petomaisuudella. Englantilaiset ja venäläiset riitelivät vielä Sateenkaaren maan omistamisesta — ja tässä oli pääsyy, — sillä kultaa jänkit eivät vielä olleet näistä äärettömistä maa-alueista tavanneet. Susilaumat iskivät hirvilaumoihin valiten niistä heikkoja ja kantavia, ja seurasivat niitä samalla hellittämättömyydellä kuin tuhansia ja taas tuhansia sukupolvia takaperin. Vähälukuiset alkuasukkaat tottelivat noitiaan ja päälliköltään, karkoittivat pahojahenkiä, polttivat vanhuksiaan, taistelivat naapureitansa vastaan ja söivät vihollisiaan mielihyvällä, mikä seikka erinomaisesti todisti heidän vatsojensa ruuansulatuskelpoisuuden. Mutta tämä tapahtui aikana, jolloin kivikausi läheni loppuaan. Tuntemattomilla teillä ja kartalla näkymättömillä aavikoilla näyttäytyivät kansainvaelluksen etumaiset tiedustelijat — vaaleat, sinisilmäiset, lannistumattomat miehet, rauhattoman rotunsa ilmi-elävät edustajat. Sattumalta tahi aikomuksella, yksittäin, kaksittain tahi kolmittain he saapuivat, tietämätöntä mistä; taistelivat, kuolivat tahi kulkivat etemmäksi, tuntematonta mihin. Noidat ja poppamiehet koettelivat heitä tuhota, päälliköt lähettivät sotilaitaan taistelemaan heitä vastaan, kivi törmäsi teräkseen, mutta turhaan. Kuni vesi, joka juoksee tuntemattomista lähteistä, tunkeutuivat he läpi pimeiden metsien ja vuorensolien, sousivat yli jokien kömpelöissä veneissä, tahi mokkasiineihin puettuina tasoittivat latua koirilleen. He olivat suuren heimon edelläkävijöitä ja heitä oli monta, mutta nahkoihin kääriytyneet pohjolan asukkaat eivät sitä vielä tienneet. Monet tuntemattomista kulkijoista taistelivat viimeiseen saakka ja kuolivat revontulten kylmässä loisteessa, samoinkuin heidän veljensä tekivät troopillisten maitten tulisessa hiekassa; ja he tulevat samoin jatkamaan siihen asti, kunnes heidän rodulleen määrätty aika ja tehtävä on täytetty.

Oli keskiyön aika. Pohjoisella taivaanrannalla näkyi heleänpunaisia pilviä, jotka vaalenivat länteen ja tummenivat itään päin, ne osoittivat näkymättömän keskiyön auringon olemassaoloa. Hämärä ja valo sekaantuivat niin, että yötä ei ollut, — päivä yhtyi päivään.

Yukonin pinnalla huutelivat villit lintulaumat erilaisilla äänillään loppumattomia valituksia ja kaiku nauroi ivallisesti tyynen joen yläpuolella.

Hidasjuoksuisen joen rannalla seisoi kaksi, kolme puunkuorista tehtyä ruuhta. Norsunluupäiset keihäät, luiset väkänuolet, hirvennahkaisista hihnoista valmistetut jousen jänteet ja yksinkertaiset, kömpelöt vitsasverkot osoittivat, että joessa oli parhaillaan lohenkutu. Läheltä, epäjärjestyksessä olevista nahkateltoista, kuului kalanpyydystäjien ääniä. Nuorukaiset painiskelivat keskenään tahi pyörivät tyttöjen jälestä iäkkäämpien keskustellessa keskenään. Heidän jaloissaan leikkivät ja tappelivat alastomat lapset kieriskellen liassa yhdessä ruskeiden susikoirien kanssa.

Toisella puolen leiripaikkaa, mutta erillään siitä, oli toinen leiri, jonka muodosti kaksi telttaa. Se oli valkoisten miesten leiri. Ymmärrettävästikin leiripaikan valinta oli kokonaan valkoisten tekemä, niin että väärinkäsitysten sattuessa heidän leirinsä täydelleen hallitsi intiaanien asemapaikkaa; tappion sattuessa johti toisesta teltasta suora jyrkkä mäki alas rannalle, — veneille. Toisesta teltasta kuului sairaan lapsen kovaääninen itku ja äidin rauhoittava laulu. Nuotion ääressä keskusteli kaksi miestä, — puoliverinen ja valkoinen.

— Niin! Minä rakastan kirkkoa kuin uskollinen lapsi, Bien! Rakkauteni on niin suuri, että päiväni ovat kuluneet sitä paetessani ja yöt raskaissa unennäöissä tehdessäni itselleni tästä rakkaudesta selkoa. Kuulkaa!

Puoliverisen äänessä tuntui viha ja kosto.

— Olen syntyisin Punaiselta Joelta. Isäni oli valkoinen, — yhtä valkoinen kuin te. Mutta te olette jänkki, hän oli englantilainen ja gentlemanin poika. Äitini oli päällikön tytär. Niin, toisenkin kerran haluttiin tietää minkälaista verta virtasi suonissani, sentähden että asuin valkoisten luona ja isäni sydän sykki minussa. Siellä oli valkoinen tyttö, joka katsoi minuun ystävällisesti. Hänen isällään oli paljon maata ja paljon hevosia, hän oli tärkeä henkilö omiensa keskuudessa ja hänessä virtasi ranskalainen veri. Hän puhui, että tytöllä ei ole omaa mielipidettä, keskusteli paljon tyttärensä kanssa ja oli hyvin tyytymätön siihen, mitä tapahtui.

— Mutta tytöllä oli oma mielipide, sillä me seisoimme pian papin edessä. Mutta vielä pikemmin tuli hänen isänsä puhuen valheellisia sanoja ja antaen pettäviä lupauksia, loppujen lopuksi pappi peräytyi eikä halunnut siunata liittoamme. Niinkuin ei kirkko alussa siunannut syntymistäni, ei se halunnut myöskään siunata avioliittoani ja pakoitti minut tahraamaan käteni ihmisverellä, Bien! Tällä tavalla on minulla syytä rakastaa kirkkoa. Silloin löin minä pappia vasten ajeltua suuta, jonka jälkeen tyttö ja minä kiireesti ratsastimme Fort Pierreen, jossa kirkonpalvelija oli hyvä ihminen. Mutta jälkeemme ajoivat tytön isä, veljet ja ystävät. Taistelimme hevosten selässä siihen saakka, kunnes olin lyönyt alas satulasta kolme ja loput ratsastivat Fort Pierreen. Silloin käännyimme tyttä ja minä itään, metsiin ja vuorille. Niin ei meitä siis vihitty, — se oli hyvän kirkon ansio, kirkon, jota rakastan niinkuin uskollinen poika.