Vanha hovimestari ei tyytynyt ainoastaan keihäisiin. Pelastetun Kwaquen yhä valittaen ja vaikeroiden vakuuttaessa kiitollisuuttaan hänen jalkojensa juuressa hän ryhtyi ryöstämään alastomia nuorukaisia. Vaatteita näillä ei ollut sipalettakaan päällään, mutta molempien kaulasta hän irrotti pyöriäisvalaan hampaista tehdyn kaulanauhan, jollaisen kauppahinta oli punta kullassa. Toisen alastoman nuorukaisen kiharasta tukasta hän veti käsitekoisen, hienopiisen kamman, jonka korkea yläosa oli koristettu helmiäisupotuksilla, ja sen hän möi Sydneyssä kahdeksasta shillingistä. Luiset ja kilpikonnankuoriset nenä- ja korvakoristeet hän myös anasti, samoin omituisen helmiäisestä tehdyn rintakoristeen, josta voi saada viisitoista shillinkiä missä tahansa. Keihäistä hän sai matkailijoilta viisi shillinkiä kappaleelta Port Moresbyssa. — Köyhän hovimestarin ei totisesti ole helppo säilyttää kuuden pullon mainettaan! Kun hän kääntyi jättääkseen nuo nopeajalkaiset nuoret miehet, jotka toinnuttuaan tähyilivät häntä kirkkain, aroin villieläimensilmin, seurasi Kwaque häntä niin lähellä, että astui hänen kantapäilleen ja sai hänet kompastumaan. Hän sälytti sentähden saaliinsa Kwaquelle ja antoi tämän kulkea edellään rantaan. Ja koko matkan höyrylaivalle hän irvisteli ja hymyili itsekseen katsellessaan saalistaan ja Kwaquea, joka heilui holtittomana sinne tänne ravatessaan eteenpäin kuin tynnyri keppien varassa.
Laivassa — se sattui olemaan Cockspur — Daughtry houkutteli kapteenin merkitsemään Kwaquen luetteloihin keittiöapulaiseksi kymmenen shillingin kuukausipalkalla. Hän sai myös kuulla Kwaquen tarinan.
Koko juttu oli koskenut sikaa. Nuo nopeajalkaiset nuoret miehet olivat veljeksiä ja asuivat naapurikylässä, ja sika oli ollut heidän, kertoi Kwaque kamalalla Etelämeren englannilla. Hän, Kwaque, ei ollut koskaan nähnyt sitä sikaa. Hän ei ollut tietänyt sitä olevan olemassakaan, ennenkuin se kuoli. Nuoret miehet olivat pitäneet paljon siasta. Entä sitten? Eihän se liikuttanut Kwaquea, joka yhtä vähän tiesi heidän rakkaudestaan sikaa kohtaan kuin itse elukastakaan.
Hän väitti ensimmäisen kerran kuulleensa siitä, kun kylässä alettiin jutella, että sika oli kuollut ja että jonkun oli nyt kuoltava sovitukseksi. Se oli aivan oikein, selitti Kwaque kummeksivalle hovimestarille. Niin oli tapa. Kun lempisika kuoli, meni sen omistaja ja tappoi jonkun, kenet tahansa. Tietenkin oli parasta tappaa se, joka taioillaan oli tehnyt sian sairaaksi. Mutta jos häntä ei saatu kiinni, pääsi joku muu hengestään. Kwaque oli siis joutunut sovitusuhriksi.
Dag Daughtry aloitti jo seitsemännen pullon juttua kuunnellessaan, niin hänen mielensä oli vallannut tuo satumainen tarina viidakosta, missä ihmiset tappoivat tuntemattoman ihmisen kuolleen sian tähden.
Vakoilijat — kertoi Kwaque — ilmoittivat surevien sianomistajien olevan tulossa, ja koko kylän väki pakeni viidakkoihin ja kiipesi puihin — kaikki, paitsi Kwaque, joka ei osannut kiivetä.
"Tosi sana", sanoi Kwaque, "minu ei teke se sika sairas".
"Varmasti", väitti Daughtry, "sinä noiduit sen sian sairaaksi. Sinä näytät itse pirulta. Sinä teet kaikki, jotka sinut näkevät, sairaiksi. Sinä teet minutkin aivan sairaaksi."
Siitä lähtien hovimestari aina kuudetta pulloa tyhjentäessään illalla ennen maatamenoa kutsui Kwaquen kertomaan juttuaan. Se palautti hänen mieleensä lapsuuden, jolloin hän oli kiihottanut mielikuvitustaan kertomuksilla villeistä ihmissyöjistä ja uneksinut itse sellaisia kerran omin silmin näkevänsä. Ja tässä hän nyt oli, hän sanoi virnistellen itsekseen, ja hänellä oli orjana oikea ihmissyöjä.
Kwaque oli orja yhtä varmasti kuin jos Dag Daughtry olisi hänet orjahuutokaupasta ostanut. Aina kun hovimestari siirtyi uuteen toimeen jollakin Burns Philp -linjan laivalla, hän asetti ehdoksi, että Kwaque saisi seurata mukana kymmenen shillingin palkalla. Kwaquella ei ollut siihen mitään sanomista. Vaikka häntä olisi haluttanut paetakin jossakin Australian satamassa, ei Daughtryn olisi tarvinnut häntä etsiä. Australian "aivan valkoinen" politiikka huolehti siitä. Ei ainoakaan tummaihoinen, olipa sitten malaji, japanilainen tai polynesialainen, saanut astua maihin jättämättä hallitukselle sadan punnan käteistä takuuta.