"En aio istua öisin sitä suremassa. Sille on mahdotonta mitään opettaa."
Ja kun Miksi jätti Cedarwildin suljettuna häkkiin, joka asetettiin tavaravaunuun, oli hyvin todennäköistä, ettei se milloinkaan sinne palaisi, sillä Wilton Davis oli eläintenkesyttäjien kesken tunnettu julmuudestaan koiria kohtaan. Hän voi tosin hiukan varoa hienoja koiria, jotka osasivat tuottavia temppuja, mutta tusinakoirien kanssa hänen mielestään ei tarvinnut arkailla. Nehän maksoivat vain kolme, korkeintaan viisi dollaria kappale. Ja mikä pahinta! Miksi ei ollut maksanut kerrassaan mitään. Jos se kuoli, ei se merkinnyt Davisille mitään muuta kuin että hänen täytyi vaivautua hankkimaan itselleen uusi koira.
Seikkailun ensimmäinen jakso ei tuonut Miksille mitään outoja kärsimyksiä, vaikka häkki oli niin ahdas, ettei se voinut seisoa suorassa, ja häkin heilahtelut aiheuttivat yhtä mittaa kovia tuskia lavassa. Matka päättyi jo Brooklynissa, missä Miksi jätettiin toisen luokan teatteriin, sillä Wilton Davis oli niin selvästi toisen luokan eläintenkesyttäjä, ettei hänen milloinkaan onnistunut päästä suureen kiertueeseen.
Vankilan ahtaus alkoi tuntua vasta sitten, kun Miksi oli viety isoon näyttämön päällä olevaan huoneeseen, missä ennestään oli vähintään kaksikymmentä koiraa häkkeihinsä teljettyinä. Ne olivat surkeaa joukkoa, useimmat huonoa rotua, alakuloisia ja viheliäisiä. Monella oli pahoja haavoja päässä Davisin pahoinpitelyn jälkeen. Kukaan ei hoitanut näitä haavoja, eivätkä ne parantuneet puuterista, jota siroteltiin niiden peitteeksi, kun koirien piti esiintyä. Jotkut ulvoivat surkeasti silloin tällöin, ja vähän väliä ne kaikki haukkuivat yhdessä, kun eivät voineet mitään muutakaan keksiä ahtaissa kopeissaan.
Miksi oli ainoa, joka ei yhtynyt tähän kuoroon. Alakuloisuuden yhä kasvaessa se oli jo aikoja sitten herjennyt haukkumasta. Se oli käynyt liian epäseuralliseksi ottaakseen osaa tuollaisiin mielenosoituksiin, eikä se myöskään seurannut niiden äkäpussien esimerkkiä, jotka aina haukkua luskuttivat häkkinsä säleiden takaa. Miksi oli liian synkkämielinen viitsiäkseen riidellä. Se halusi vain saada olla rauhassa, ja sitä se saikin aivan ylenpalttisesti kahden ensimmäisen vuorokauden kuluessa.
Wilton Davis oli kerännyt pienen seurueensa koolle ennen aikojaan, ja ohjelman vaihdokseen oli vielä monta päivää. Hän käytti tilaisuutta ja matkusti tervehtimään vaimonsa vanhempia New Jerseyhin ja palkkasi erään apulaisensa antamaan koirille sillävälin ruokaa ja vettä. Sen tämä olisi tehnytkin, ellei olisi sattunut joutumaan riitaan kahvilanomistajan kanssa, mistä seurasi reikä kalloon ja retki sairaalaan. Kaiken päälliseksi teatteri suljettiin kolmeksi päiväksi, jotta pantaisiin toimeen joitakin palomestarin vaatimia parannuksia.
Ketään ei saapunut huoneeseen, ja Miksi alkoi tuntea nälkää ja janoa. Aika kului, ja ruoan halun vaimensi sietämätön jano. Hämärän tultua koirien haukunta ei hetkeksikään tauonnut, ja yön pitkien tuntien kuluessa se muuttui ulinaksi ja valitukseksi. Miksi yksin ei päästänyt äännähdystäkään, vaan kärsi hiljaa.
Päivä valkeni ja tunnit kuluivat loputtoman pitkinä kohti uutta iltaa, ja toisen yön pimeys verhosi kulissien takaisen näytelmän, joka oli kyllin sydäntäsärkevä riittääkseen julistamaan tuomion kaikille eläinnäytelmille maailman kaikissa teattereissa ja eläintarhoissa. En tiedä, untako Miksi näki, vai hourailiko se, mutta kuinka olikaan, se eli uudelleen koko menneen elämänsä. Se leikki jälleen penikkana herra Hagginin bungalon kuistilla Meringessä tai juoksi Jerin kanssa viidakon reunaa pitkin joen rantaa ja tähysti krokotiileja tai oppi herra Hagginilta ja Bobilta — kuten Timi ja Panu — pitämään mustia ihmisiä halpoina ja alhaisina jumalina, jotka aina oli pidettävä kovassa kurissa.
Kuunari Eugéniellä se purjehti toisen isäntänsä kapteeni Kellarin kanssa, ja Tulagin rannassa se ihastui taikasormiseen hovimestariin ja purjehti hänen ja Kwaquen kanssa höyrylaiva Makambolla. Hovimestari näyttäytyi sen näyissä useimmiten sumuista taustaa vasten, josta häämötti laivoja ja ihmisolentoja, kuten Vanha Merikarhu, Simon Nishikanta, Grimshaw, kapteeni Doane ja pieni kiinalaisukko Ah Moy. Usein ilmestyivät myös Saul ja Cocky, tuo rohkea, pieni, eloisa höyhenpallo, joka niin urhokkaasti eli lyhyen satunsa auringonvalossa. Ja Miksistä tuntui, että Cocky takertui siihen toiselta puolen ja lorusi siansaksaansa sen korvaan, samalla kun Saara toisella puolen lörpötteli loputtomia, käsittämättömiä juttujaan. Ja sitten se oli tuntevinaan hovimestarin hyväilevät taikasormet korvansa juuressa.
"Aina pitääkin minulla olla huono onni", murisi Wilton Davis katsellen koiriaan, ilman yhä vavistessa kirouksista, mitkä hän ensimmäisessä suuttumuksessaan oli singonnut.