Mutta menneisyys ei tulvinutkaan sisään ovesta. Siitä aukeni vanha tavallinen näky. Koira palasi nolona naisen luo, joka yhä silitteli sitä ja sanoi sitä Miksiksi. Hän ainakin oli siinä. Sitten Miksi nuuski miestä ja yhdisti muistonsa hänestä muistoihinsa Tulagin rannasta ja Arielin kannelta, ja silloin se taas kiihtyi.
"Harley, tiedän varmasti, että se on Miksi!" huudahti Villa. "Etkö voi panna sitä koetukselle?"
"Mutta millä tavalla?" Harley mietti. "Se näyttää tuntevan nimensä.
Nimi saa sen kiihtymään. Ja vaikkei se ole meitä sen paremmin tuntenut,
se näyttää muistavan meidät ja kiihtyvän myös meidän läsnäolostamme.
Jospa se vain voisi puhua…"
"Voi, puhu! Puhu!" sanoi Villa Miksille tarttuen molemmin käsin sen päähän ja keinuttaen sitä edestakaisin.
"Olkaa varovainen, hyvä rouva", varoitti Jacob Henderson. "Se on hyvin ärtyisä, eikä se anna ihmisten ottaa tuollaisia vapauksia."
"Minulle se ei tee mitään", Villa vastasi hermostuneesti naurahtaen, "sillä minut se tuntee. — Harley!" hän huudahti samassa. "Nyt minä tiedän kokeen. Muistathan, että Jeri oli villienvahti, ennenkuin saimme sen. Ja Miksi oli myös villienvahti. Puhu sille villien englantia. Ole suuttuvinasi jollekin neekeripojalle, niin saamme nähdä, mitä se tekee."
"Ei ole niinkään helppoa muistaa villien murretta", Harley vastasi, mutta nyökkäsi samalla merkiksi, että hyväksyi ehdotuksen.
"Sillä välin minä panen sen ajattelemaan muuta", sanoi Villa.
Hän istuutui ja kumartui Miksin yli sen pää sylissään ja keinutti sitä
edestakaisin ja jokelteli laulaen, kuten hänellä oli tapana laulaa
Jerille. Miksi ei siitä suuttunut, alkoipa vielä hyräilläkin mukana.
Villa iski silmää Harleylle.
"Tuhat tulimainen", aloitti Harley vihaisella äänellä. "Mitä sinu musta roisto teke tämä paikka? Minu hyvin vihainen sinulle!"