Hovimestaria, eikä Miksi löytänyt häntä milloinkaan. Tyhjyys oli niellyt hänet eikä tahtonut antaa takaisin. Mutta jos Miksi olisi voinut tehdä kymmenen päivän laivamatkan eteläiselle Tyynellemerelle, Marquesas saarille, niin se olisi tavannut hovimestarin ja Kwaquen ja Vanhan Merikarhun, jotka kaikki elivät "lotuksensyöjinä" paratiisillisella Taiohae-saarella. Heidän olkikattoisista majoistaan ja niiden ympäriltä, korkeiden arocatopuiden alta se olisi löytänyt muita hyviä ystäviä: kissoja ja kissanpoikasia, porsaita, aaseja ja poneja, pari papukaijaa ja vallattoman apinan, mutta ei yhtään koiraa tai kakadupapukaijaa. Sillä Dag Daughtry oli ankarasti kieltänyt tuomasta koiraa sinne. Hän selitti, ettei hän Killin kadotettuaan tahtonut toista koiraa. Ja mitään selittelemättä Kwaque oli päättäväisesti hylännyt kaikki valkoiset kakadut, joita ohikulkevien laivojen merimiehet sinne toivat.
Mutta kesti kauan, ennenkuin Miksi herkesi etsimästä hovimestaria. Kun se juoksi vuoripolkuja tai väliin kiipesi, väliin liukui alas laakson rinnettä, se odotti aina hovimestarin tulevan siellä vastaan, ja se oli aina valmiina vainuamaan tuttua hajua, joka johtaisi sen takaisin rakastetun herran luo.
"Se etsii jotakin, se etsii varmasti jotakin", puheli Harley Kennan usein ihmetellen, kun hän Villan rinnalla katseli Miksin alituista etsimistä. "Jeri vainuaa kaniineja ja ketun jälkiä, mutta Miksiä ei näytä sekään huvittavan. Se käyttäytyy aivan kuin olisi kadottanut kalliin aarteen eikä tietäisi, minne sen on kadottanut ja mistä sitä etsiä."
Jerin seurassa Miksi oppi tuntemaan metsän ja niittyjen kirjavaa elämää. Ainoastaan juoksenteleminen Jerin kanssa näytti sitä huvittavan, sillä milloinkaan se ei leikkinyt. Se oli kadottanut leikkimishalun. Se ei ollut suorastaan pahantuulinen tai synkkämielinen taiteilijakoirana ja Harris Collinsin kidutuslaitoksessa viettämiensä vuosien jälkeen, mutta se oli käynyt vakavaksi ja hiljaiseksi. Kuten leopardi oli repinyt sen olkapään niin, että tuska siinä yhä tuntui kylmällä ja kostealla ilmalla, niin oli sen sieluunkin jäänyt jäljet kaikesta, mitä se oli kokenut. Mielen joustavuus ja välittömyys oli poissa. Se piti Jeristä, oli iloinen saadessaan olla sen seurassa ja juoksennella sen kanssa, mutta Jeri aina johti, oli aina kiihottamassa metsästysseikkaluihin tai haukkui kiukkuisen kiihkeänä oravaa, joka oli paennut puuhun, neljänkymmenen jalan korkeudelle maasta. Miksi katsoi ja kuunteli asiaan puuttumatta.
Samoin se vain katseli, kun Jeri kävi kauheita ja hullunkurisia taistelultaan Normania, kookasta percheronoritta vastaan. Se oli vain leikkiä, sillä Jeri ja Norman olivat uskollisia ystäviä, ja vaikka komea hevonen, korvat luimussa ja suu auki valmiina puremaan, seurasi Jeriä hurjasti ravaten ympäri hakaa, ei se tahtonut tehdä koiralle pahaa, vaan suoritti vain osaansa leikkitaistelussa. Mutta mitkään Jerin houkuttelut eivät saaneet Miksiä yhtymään leikkiin. Se tyytyi istumaan aitauksen takana ja katselemaan toisten iloa.
"Mitä varten minä leikkisin?" olisi Miksi voinut kysyä. Siltä oli viety kaikki leikkihalu.
Mutta tosityössä Miksi oli innokkaampi Jeriäkin. Eläintautien tähden Kennanin alue oli tabu vieraille koirille. Miksi pääsi tästä pian selville, ja kulkukoiran huomatessaan se ei siekaillut. Ilman varoitushaukuntaa tai murinaa se hyökkäsi hiljaa hiipien sen kimppuun, puri sitä, kaatoi sen maahan ja ajoi pois. Se oli samanlaista kuin mustaihoisten kurittaminen, se oli palvelus, jonka se teki rakastamilleen jumalille.
Villaa ja Harleyta kohtaan Miksi ei tuntenut sellaista intohimoista rakkautta kuin se oli tuntenut hovimestaria kohtaan, mutta vähitellen se alkoi kiintyä heihin — rauhallisesti, mutta sydämellisesti. Miksi ei tehnyt mitään vastoin luontoaan, se ei ruvennut kiertämään ja vääntelemään ruumistaan ja vinkumaan osoittaakseen kiintymystään. Sellainen sopi vain Jerille. Mutta se oli aina vilpittömän iloinen, kun sai olla Villan ja Harleyn seurassa ja sai melkein yhtä paljon hyväntahtoisuutta osakseen kuin Jerikin. Se vietti onnellisimmat hetkensä saadessaan istua takkatulen ääressä Villan tai Harleyn vieressä, panna päänsä jommankumman polvelle ja tuntea käden silloin tällöin silittävän sen päätä tai hyväilevän sen epämuodostunutta korvaa.
Jeri voi ryhtyä leikkimään lasten kanssa, joita joskus ilmestyi Kennanien kodin piiriin. Mutta Miksi sieti lapsia vain niin kauan kuin ne antoivat sen olla rauhassa. Jos ne kävivät tunkeileviksi, se varoitti niitä pörhistäen niskakarvansa ja muristen; sitten se nousi ja meni tiehensä.
"En voi ymmärtää sitä", sanoi Villa. "Sehän oli ennen niin leikkisä, sukkela ja vallaton. Se oli vielä lapsellisempi ja eloisampi kuin Jeri ja varmasti paljon meluisampi. Sillä olisi varmasti hirveitä kokemuksia kerrottavanaan, jos se vain osaisi, kaikesta, mitä sille on tapahtunut Tulagista lähdön ja sen illan välisenä aikana, jolloin tapasimme sen Orpheumissa."