Kului useita minuutteja, ja näky ilmestyi jälleen yhtä odottamattomana — mutta ei enää vain pää, vaan koko kulmikas ruumis, joka solui huoneeseen ja asettui lepäämään keskelle lattiaa. Silmät tuijottivat Cockyyn, ja koko muu ruumis oli hiljaa, paitsi pitkä häntä, joka liikehti puolelta toiselle nykivin, vihaisin, yksitoikkoisin ottein.
Siirtämättä katsettaan Cockysta kissa lähestyi hitaasti, kunnes pysähtyi vajaan kuuden jalan päähän. Häntä heilui edestakaisin, silmät loistivat kuin jalokivet voimakkaassa päivänvalossa, joka tuli sisään vastassa olevasta ikkunasta, ja poikittaiset silmäterät supistuivat tuskin näkyviksi mustiksi viiruiksi.
Ja Cocky, joka ei voinut käsittää kuolemaa yhtä selvästi kuin ihminen, oli kuitenkin tietoinen siitä, että kaiken loppu oli kauhistavan lähellä. Nähdessään kissan kyyristyvän hyppäämään tuo pieni rohkea olento ilmaisi luonnollisen pelkonsa.
"Cocky, Cocky", se huusi valittaen sokeille ja kuuroille seinille.
Se oli sen hätähuuto koko maailmalle, sen kaikille voimille ja esineille ja kaksijalkaisille ihmisolennoille, mutta erikoisesti hovimestarille ja Kwaquelle ja Miksille. Huudon sisällys oli: "Täällä on Cocky. Minä olen hyvin pieni ja hyvin hento, ja tuo peto tahtoo hävittää minut, mutta minä rakastan valoisaa, iloista maailmaa, ja minä tahdon elää ja jatkaa elämääni valossa ja ilossa, ja minä olen niin kovin pieni, minä olen pieni, hyvä olento, jolla on hyvä pieni sydän, en kykene taistelemaan tuon ison, pörröisen, nälkäisen olennon kanssa, joka tahtoo syödä minut, ja minä tahdon apua, apua, apua. Minä olen Cocky. Jokainen minut tuntee. Minä olen Cocky."
Tämä ja paljon muuta sisältyi huutoon: "Cocky, Cocky!"
Mutta vastausta ei tullut, ei sokeilta seiniltä, ei eteisestä eikä koko maailmasta, ja kun tämä kauhun hetki oli ohi, oli Cocky jälleen sama urhea pieni olento kuin ennenkin. Se istui liikkumattomana ikkunalaudalla pää sivulle käännettynä ja katseli toisella silmällään koko sukunsa ikuista vihollista, joka oli siinä lattialla, niin pelottavan lähellä.
Äänen ihmisääntä muistuttava sointu oli saanut villikissan hämmästymään, se viivytti hyppäystään, luimisti korviaan ja painautui lähemmäksi lattiaa.
Seuraavan hiljaisuuden aikana sininen kärpänen piti kovaäänistä pörinäänsä viereisen ikkunan ruudulla. Silloin tällöin kuului heikko helähdys lasista ilmaisten, että kärpästäkin runteli kohtalon kovuus: se puski turhaan tuohon petolliseen lasiseinään päästäkseen valoisaan maailmaan, joka loisteli niin lähellä.
Villikissakin oli saanut kokea elämän kovuutta. Sitä kalvoi nälkä, ja nälkä kuivatti sen laihat nisät, joiden olisi pitänyt täyttyä seitsemälle pienelle marisevalle olennolle, jotka olivat täydelleen sen omia kuvia, paitsi että silmät eivät vielä olleet auki ja että ne olivat niin hullunkurisen honteloita yrittäessään seista rennoilla, ohuilla jaloillaan. Kipu nisissä ja vaiston ääni sai kissan muistamaan penikoitaan; se näki ne kuin näyssä, sen aivojen hieno koneisto loihti ne esiin, se oli näkevinään ne rikkinäisen kellarinluukun läpi, pimeässä roskaloukossa portaitten alla, jonne se oli ryöminyt ja synnyttänyt penikkansa.