"Hyvästi, veitikka. Näen sinut jälleen ensi sunnuntaina, ja saammepa nähdä, eivätkö kujeet sinusta lähde."
12
Koko viikon kiinnitti Bob Päivänpaisteen mieltä miltei yhtä paljon kuin Dede; ja koska hänellä ei tällä haavaa ollut vireillä mitään suurta liikeyritystä, niin on luultavaa, että nämä molemmat herättivät hänessä enemmän mielenkiintoa kuin liikeasiat. Bobin pyöriminen tuotti hänelle paljon päänvaivaa. Miten estää se — siinä kysymys. Entäpä jos hän tapaisi Deden kukkuloilla? Ja entäpä jos hän jostakin kohtalon oikusta saisi ratsastaa hänen rinnallaan? Silloin olisi Bobin pyöriminen hyvin häiritsevää ja harmillista. Hän ei olisi mielellään suonut Deden näkevän häntä käsin tarrautuneena Bobin kaulaan. Eikä olisi myöskään ollut hauskaa äkkiä jättää häntä ja lähteä kiitämään hevosen selässä takaisinpäin käyttäen ruoskaa ja kannuksia.
Täytyi keksiä jokin menetelmä, jolla saattoi estää tuon salamannopean pyörimisen. Täytyi pysähdyttää hevonen, ennenkuin se rupesi pyörimään. Ohjaksilla ei sitä tehty. Eikä kannuksillakaan. Entä ruoskalla? Mutta miten menetellä? Hajamielisiä hetkiä sattui hänelle usein tällä viikolla, kun hän konttorituolillaan istuessaan mielikuvituksessaan oli ratsastavinaan ihmeellisellä punaisenruskealla raudikolla ja koettavinaan estää odotettavissa olevaa pyörimistä. Tällainen hetki sattui hänelle kerran lopulla viikkoa, kun hän parhaillaan neuvotteli Heganin kanssa. Hegan, joka kehitteli uutta, paljon lupaavaa suunnitelmaa, huomasi, ettei Päivänpaiste kuunnellut. Hänen silmänsä olivat kiillottomat, ja hänkin eli omissa näyissään.
"Jopa keksin sen!" huusi hän äkisti. "Hegan, onnittele minua! Se on niin yksinkertaista kuin hirren vierittäminen. Minun on lyötävä sitä turpaan ja lyötävä kovasti."
Sitten hän selvitti asian ällistyneelle Heganille ja muuttui jälleen tarkkaavaiseksi kuulijaksi, mutta hän ei voinut olla silloin tällöin äänettömästi nauramatta tyytyväisyydestä ja mielihyvästä. Hänen suunnitelmansa oli tällainen. Bob pyöri aina oikeaan. No hyvä. Hän ottaa käteensä kaksi ruoskaa, ja samassa silmänräpäyksessä kuin Bob alkaa pyöriä, hän lyö sitä tällä kaksinkertaisella ruoskalla turpaan. Ei ollut olemassa sellaista hevosta, jonka olisi tehnyt mieli pyöriä vielä sittenkin, kun oli saanut kaksinkertaisesta ruoskasta turpaansa.
Selvemmin kuin milloinkaan tuli Päivänpaiste tämän viikon kuluessa huomaamaan, ettei hänellä ollut minkäänlaista seurallista eikä inhimillistäkään kosketusta Dedeen. Asema oli sellainen, ettei hän voinut tehdä tytölle tuota yksinkertaista kysymystä, aikoiko tämä ensi sunnuntaina mennä ratsastamaan vai eikö. Oli uudenlainen vaikeus olla kauniin tytön työnantajana. Päivänpaiste katsoi häneen usein, kun päivän tavanmukainen työ oli käynnissä, ja kysymys, jota hän ei voinut tehdä, poltti hänen huulillaan: Aikoiko Dede mennä ensi sunnuntaina ratsastamaan? Ja katsoessaan hän aprikoi, kuinka vanha hän mahtoi olla ja mitä rakkausjuttuja hänellä oli mahtanut olla noiden ylioppilasnulikoiden kera, joiden kanssa Morrison oli sanonut hänen seurustelevan ja tanssivan. Hän ajatteli Dedeä hyvin paljon näinä kuutena pyhäpäivien välipäivänä, ja yksi seikka kävi hänelle aivan selväksi: hän kaipasi Dedeä. Ja hän kaipasi häntä niin palavasti, että hänen entinen esiliinannauhan pelkonsa oli hävinnyt. Hän, joka suurimman osan ikäänsä oli paennut naisia, oli nyt tullut niin rohkeaksi, että tavoitteli naista omakseen. Jonakuna sunnuntaina ennemmin tai myöhemmin hän tapaisi Deden konttorin ulkopuolella jossakin kukkuloilla, ja elleivät he silloin solmisi lähempää tuttavuutta, niin siihen olisi syynä se, ettei Dede tahtonut.
Siispä hän oli saanut uuden kortin, jonka mieletön kohtalo oli hänelle antanut. Hän ei aavistanut, kuinka tärkeä tämä kortti tuli olemaan, mutta hän arveli, että se oli varsin hyvä kortti. Väliin hän epäili. Entäpä jos se olikin kohtalon punoma juoni hänen turmioon saattamisekseen? Otaksupa, ettei Dede häntä huolisikaan, ja otaksupa, että hän, Päivänpaiste, rupeaisi tyttöä yhä enemmän, yhä kiihkeämmin rakastamaan! Hänen entinen ylimalkainen pelkonsa, jota hän aina oli rakkautta kohtaan tuntenut, heräsi uudelleen. Hän muisti tuntemiensa miesten ja naisten rakkaustarinat. Hän muisti Bertha Doolittlen, vanhan Doolittlen tyttären, joka oli ollut mielettömästi rakastunut Dartworthyyn, rikkaaseen Bonanza-valtauksen omistajaan. Ja Dartworthy vuorostaan ei lainkaan rakastanut Berthaa, vaan eversti Walthstonen vaimoa ja karkasi hänen kanssaan Yukonista. Ja eversti Walthstone itse rakasti mielettömästi omaa vaimoaan ja ajoi takaa pakenevaa paria. Ja mikä oli tulos ollut? Tietenkin oli Berthan rakkaus onneton ja traagillinen ja samoin noiden kolmen toisenkin rakkaus. Minookin alapuolella olivat eversti Walthstone ja Dartworthy taistelleet keskenään. Dartworthy oli saanut surmansa. Ja kuula, joka oli tunkeutunut eversti Walthstonen keuhkojen läpi, oli heikontanut hänet siinä määrin, että hän seuraavana keväänä kuoli keuhkotulehdukseen. Eikä everstin vaimolla ollut enää maailmassa ketään, jota olisi rakastanut.
Ja Freda, joka oli heittäytynyt kevätjäiseen jokeen jonkun toisessa päässä maailmaa asuvan miehen takia, ja joka vihasi häntä, Päivänpaistetta, siksi, että hän oli hänet pelastanut elämään. Ja Neito… Entiset muistot pelottivat häntä. Jos hänen rakkautensa vain kasvaisi ja kiihtyisi ja jollei Dede huolisi hänestä, kärsisi hän miltei yhtä paljon kuin silloin, kun Dowsett, Letton ja Guggenhammer häntä pettivät. Jos hänen kytevä intohimonsa olisi ollut pienempi, olisi tämä pelko karkoittanut hänen jokaisen ajatuksensa lähestyä Dedeä. Näin ollen lohdutti häntä ajatus, että jotkut rakkausjutut päättyivät onnellisesti. Ja kukaties oli kohtalo antanut hänelle voitokkaat kortit. Kukaties hän olikin sellainen mies, synnynnäinen onnenmyyrä, joka ei voinut hävitä.
Sunnuntai tuli, ja Bob käyttäytyi Piedmontin kukkuloilla kuin enkeli. Se oli tosin vilkas ja pyrki hypähtelemään, mutta se oli lauhkea kuin lammas. Päivänpaiste, jolla oli kaksinkertainen ruoska valmiina oikeassa kädessään, odotti pyörähdystä, vain yhtä pyörähdystä, mutta Bob esiintyi kiusoittavan mallikelpoisesti eikä pyörinyt. Dedeä ei Päivänpaiste tavannut. Turhaan hän kierteli kukkulateitä ja turhaan hän nousi vedenjakajan jyrkkää rinnettä ja laskeutui Maraga-laaksoon. Juuri kun hän oli päässyt laaksoon, kuuli hän ravaavan hevosen kavioiden kapseen. Se kuului siltä suunnalta, minne hän oli menossa. Mitä jos se olikin Dede? Hän käänsi Bobin ja läksi käymäjalkaa palaamaan samaa tietä, jota oli tullutkin. Jos se oli Dede, oli hän onnenmyyrä, sillä tapaaminen ei olisi saattanut sattua paremmissa olosuhteissa. Olivathan he molemmat menossa samaan suuntaan, ja Dede saavuttaisi hänet juuri sillä kohtaa, missä jyrkkä rinne pakottaisi ajamaan käyden. Dedellä ei olisi muuta neuvoa kuin ratsastaa hänen kanssaan vedenjakajan huipulle, ja sinne päästyä pakottaisi yhtä jyrkkä rinne toisella puolen taas ajamaan käyden.