"Olette ratsastanut paljon", sanoi Päivänpaiste.
"En todellakaan voi muistaa, milloin ensi kerran olin hevosen selässä", sanoi Dede. "Olen kasvanut maalla, eikä minua voitu pitää erossa hevosista. Rakkaus hevosiin lienee synnynnäistä minussa. Sain ensimmäisen ponini, kun olin kuusivuotias. Kun olin kahdeksanvuotias, olin päivät pitkät satulassa Daddyn selässä. Kun olin yksitoistavuotias, menetin sen ensimmäisellä hirvenmetsästysretkelläni. Hevosetta minä vallan menehtyisin. Vihaan kamarielämää, ja ilman Mabia minä varmaankin olisin aikoja sitten sairastunut ja kuollut."
"Te pidätte maaseudusta?" kysyi Päivänpaiste, ja samalla hän ensi kerran huomasi Deden silmissä valohäivähdyksen, joka ei ollut harmaa.
"Yhtä paljon kuin vihaan kaupunkia", vastasi Dede. "Mutta nainen ei voi ansaita elatustaan maaseudulla. Niinpä minäkin elän miten parhaiten taidan — Mabin kanssa."
Ja sitten hän kertoi enemmän elämästä maalla ennen isänsä kuolemaa. Ja Päivänpaiste oli onnellinen. Heidän tuttavuutensa oli hyvällä alulla. Keskustelu ei ollut kertaakaan tyrehtynyt sinä runsaana puolituntisena, minkä he olivat olleet yhdessä.
"Minä olen kotoisin samoilta seuduilta", sanoi hän. "Olen kasvanut
Itä-Oregonissa, eikä se ole niin kaukana Siskiyousta."
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän olisi tahtonut purra kielensä poikki, sillä Dede kysyi nopeasti:
"Kuinka tiedätte, että minä olen kotoisin Siskiyousta? Olen varma, etten ole milloinkaan sitä maininnut."
"En tiedä", sanoi Päivänpaiste hämillään. "Kuulin jostakin, että olette sieltä kotoisin."
Wolf, joka samassa hiipi näkyviin kevytjalkaisena ja varjomaisena, säikytti Deden hevosen ja karkoitti hämilläolon, sillä he puhuivat alaskalaisista koirista, kunnes keskustelu kääntyi takaisin hevosiin. Ja hevosista he puhuivat koko ajan, minkä tarvitsivat ratsastaakseen ylös rinnettä ja sitten alas toiselle puolelle.