"Kuulkaahan, neiti Mason, tiedän, ettette pidä siitä, että puhumme asioista täällä konttorissa. En minäkään. Ei kai pidetä sopivana, että mies puhuu pikakirjoittajattarensa kanssa muista kuin liikeasioista. Tahdotteko ratsastaa kanssani ensi sunnuntaina, niin puhumme asiasta perusteellisesti ja teemme jonkunlaisen päätöksen? Siellä kukkuloilla voimme puhua muustakin kuin liikeasioista. Arvelen, että tunnette minut tarpeeksi tietääksenne, että olen moitteettoman rehellinen. Minä — minä kunnioitan ja pidän teitä arvossa, ja … ja muuta sellaista, ja minä…" Hän oli alkanut puhua epäselvästi, ja käsi, joka lepäsi pöydän imupaperilla, vapisi nähtävästi. Hän koetti suistaa mielenliikutuksensa. "Toivon sitä hartaammin kuin mitään ennen elämässäni. Minä — minä en voi sitä selittää, mutta niin se on. Tahdotteko? — Juuri ensi sunnuntaina? Huomenna?"
Hän ei aavistanut, että juuri hikipisarat hänen otsallaan, hänen vapiseva kätensä ja silminnähtävä tuskansa saivat Deden taivutetuksi vastahakoiseen myöntymykseen.
14
"Tietysti on mahdotonta saada selville se, mitä joku tahtoo, siitä, mitä hän sanoo." Päivänpaiste hipaisi ruoskallaan Bobin kapinallisia korvia ja aprikoi tyytymättömänä juuri lausumiaan sanoja. Ne eivät sanoneet sitä, mitä hän oli tarkoittanut. "Olette päättäväisesti sanonut, ettette halua tavata minua enää, ja olette ilmoittanut syynne, mutta kuinka tiedän, että ne ovat teidän todelliset syynne. Kukaties ette halua seurustella kanssani ettekä tahdo sanoa sitä pelosta, että loukkaisitte minua. Ymmärrättekö? En mistään hinnasta maailmassa tahdo tungetella kenenkään seuraan, joka ei minua suvaitse. Jos luulisin, ettette enää haluaisi minua tavata, niin suorisin tieheni niin nopeasti, ettette näkisi minua pölyltä."
Dede hymyili hänen sanoilleen, mutta jatkoi äänetönnä ratsastusta. Ja tämä hymy, ajatteli Päivänpaiste, oli suloisin ja ihmeellisin hymy, minkä hän milloinkaan oli nähnyt. Hän vakuutti itselleen, että se erosi kaikista hymyistä, joita Dede ennemmin oli hänelle antanut. Niin hymyili se, joka hiukkasen häntä tunsi, se, joka hiukan tunsi ystävyyttä häntä kohtaan. Tietysti se oli itsetiedotonta Deden puolelta, koetti hän tyynnyttää itseään. Sellaista varmaan sattui keiden tahansa kahden henkilön seurustelussa. Joku vieras, joku liikemies, konttoristi, ken tahansa saisi muutaman satunnaisen yhdessäolon jälkeen osakseen samanlaisia ystävyyden osoituksia. Sellaista varmaan tapahtui, mutta kun Dede sen teki, teki se häneen suuremman vaikutuksen; ja sitäpaitsi se oli niin suloinen ja ihmeellinen hymy. Muut naiset, joita hän oli tuntenut, eivät milloinkaan olleet hymyilleet siten; hän oli varma siitä.
Se oli ollut onnellinen päivä. Päivänpaiste oli tavannut Deden Berkeleyn syrjätiellä, ja he olivat ratsastaneet monta tuntia yhdessä. Vasta nyt, kun päivä jo oli päättymässä ja kun he lähenivät Berkeleyn tien veräjää, oli Päivänpaiste ottanut puheeksi tärkeän kysymyksen.
Dede aloitti vastauksensa viimeiseen väitteeseensä ja Päivänpaiste kuunteli kiitollisena.
"Mutta otaksukaa, otaksukaa vain, että ilmoittamani syyt ovat ainoat — ettei ole ollenkaan kysymys siitä, haluanko oppia teitä tuntemaan?"
"Silloin minä ahdistan teitä kuten Sam Scratch", sanoi Päivänpaiste nopeasti. "Koska, nähkääs, olen aina huomannut, että ihmiset, jotka ovat taipuvaiset johonkin, ovat paljon vilpittömämmät kuullessaan, että asia on päätetty. Mutta jos teillä on tuo toinen syy, ellette te halua tutustua minuun, ja jos — jos, no, jos te ajattelette, ettei minun tunteitani pidä loukata siitä syystä, että teillä on hyvä paikka konttorissani…" Tällöin pelkän mahdollisuuden ajatteleminen täytti hänet pelolla, että se olikin todellisuus, ja hän kadotti perustelujensa langan. "No, oli miten oli, teidän tarvitsee vain lausua sana ja minä katoan. Enkä ole loukkaantunutkaan; ajattelen vain, että minulla on ollut huono onni. Siis olkaa rehellinen, neiti Mason, ja sanokaa, onko tämä syy — olen miltei varma siitä, että niin on laita."
Dede katsahti häneen silmät äkkiä hiukan kosteina ja näytti puolittain loukkaantuneelta, puolittain suuttuneelta.