Mutta huolimatta siitä, miten kiire Päivänpaisteella oli, käytti hän aina sunnuntait ratsastukseen kukkuloilla. Eivät edes sateiset talvisäät tehneet loppua näistä ratsastusretkistä Deden kera. Eräänä lauantaina iltapäivällä konttorissa Dede sanoi hänelle, ettei hän seuraavana päivänä voinut tavata Päivänpaistetta, ja kun tämä vaati selitystä, sanoi Dede:
"Olen myynyt Mabin."
Päivänpaiste oli hetkisen sanattomana. Deden teko merkitsi niin vakavia asioita, ettei hän heti osannut sitä selittää itselleen. Se vivahti miltei petokseen. Oliko Dedellä ehkä rahahuolia? Vai oliko se hänen tapansa antaa hänen, Päivänpaisteen ymmärtää, ettei enää tahtonut seurustella hänen kanssaan. Vai…
"Mistä syystä?" sai Päivänpaiste kysytyksi.
"En voinut ruokkia sitä, kun kaurat maksavat neljäkymmentäviisi dollaria tonnilta", vastasi Dede.
"Oliko tämä teidän ainoa syynne?" kysyi Päivänpaiste ja katsoi häneen lujasti, sillä hän muisti Deden kerran kertoneen hänelle, miten viisi vuotta takaperin oli ruokkinut yhden talven tammaa, vaikka kaurat olivat maksaneet kuusikymmentäkin dollaria tonnilta.
"Ei. Veljeni menot ovat niinikään nousseet, ja minun täytyi päättää, että koska en voinut molempia tyydyttää, niin oli parempi luopua tammasta ja auttaa veljeäni."
Päivänpaiste tunsi itsensä sanomattoman alakuloiseksi. Elämä tuntui hänestä äkkiä hyvin tyhjältä. Mitä olisi sunnuntai ilman Dedeä. Ja loppumattomat sunnuntait ilman häntä. Hän rummutti neuvottomana sormillaan pöytään.
"Kuka sen osti?" kysyi hän.
Deden silmät välähtivät tavalla, jonka hän jo kauan sitten oli oppinut tuntemaan ja jonka hän tiesi merkitsevän suuttumusta.