"Paitsi itseänne", keskeytti Dede äkisti, miltei terävästi.
Päivänpaisteen ällistys oli lyhytaikainen.
"En käsitä sitä", sanoi Dede. "Sen sijaan, että antaisitte itsenne vaimollenne, te antaisitte itsenne Oaklandin kolmellesadalletuhannelle asukkaalle, raitioteillenne ja lauttauslaitoksellenne, noille kahdelle miljoonalle puulle kukkuloilla — kaikille liikeyrityksillenne — ja — ja — kaikelle sille, mitä tarkoitan."
"Saammepa nähdä, ettei niin käy", vastasi Päivänpaiste ylpeästi.
"Minä olisin teidän, milloin vain käskisitte — — —"
"Niin te ajattelette, mutta toisin kävisi." Dede tuli äkkiä hermostuneeksi. "Meidän täytyy lopettaa tämä keskustelu. Se muistuttaa liiaksi kaupanhierontaa. 'Paljonko annatte?' 'Annan niin ja niin paljon.' 'Tahdon enemmän' ja niin edespäin. Pidän teistä, mutta en kylliksi voidakseni mennä naimisiin kanssanne, enkä milloinkaan tule pitämään teistä niin paljon, että tulisin vaimoksenne."
"Miten tiedätte sen?" kysyi Päivänpaiste.
"Koska pidän teistä yhä vähemmän ja vähemmän."
Päivänpaiste meni sanattomaksi. Isku näkyi selvästi hänen kasvoillaan.
"Oi, te ette käsitä", huudahti Dede kiihkeästi ja alkoi menettää itsehillitsemiskykynsä. "En tarkoita siten. Pidän teistä; mitä enemmän olen oppinut teitä tuntemaan, sitä enemmän olen pitänyt teistä. Ja mitä enemmän olen oppinut teitä tuntemaan, sitä vähemmän uskaltaisin mennä kanssanne naimisiin."
Tämä arvoituksellinen lausunto sai Päivänpaisteen aivan neuvottomaksi.