Kolme päivää myöhemmin Päivänpaiste meni Berkeleyhin punaisella autollaan. Hän käytti sitä viimeistä kertaa, sillä huomenna tämä iso vaunu siirtyi uudelle omistajalle. Nuo kolme päivää olivat olleet myrskyiset, sillä hänen vararikkonsa oli suurin, minkä paniikki oli aikaansaanut Kaliforniassa. Sanomalehdet olivat olleet täynnä selontekoja siitä, ja suuri suuttumuksen ja harmin huuto oli päässyt juuri niiltä miehiltä, jotka myöhemmin huomasivat, että Päivänpaiste oli täysin suojellut heidän etujaan. Nämä tosiasiat, jotka vähitellen tulivat ilmi, antoivat vauhtia sille laajalti levinneelle väitteelle, että Päivänpaiste oli menettänyt järkensä. Liikemiehet olivat yksimielisesti vakuuttuneita siitä, ettei kukaan tervejärkinen mies voinut sillä tavoin menetellä. Toisaalta ei hänen pitkällinen säännöllinen juomisensa eikä hänen suhteensa Dedeen ollut tullut julkisuuteen, joten ainoa mahdollinen johtopäätös oli se, että hurja alaskalainen rahamies oli menettänyt järkensä. Ja Päivänpaiste oli ilkkunut ja vahvistanut epäluuloa kieltäytymällä vastaanottamasta reporttereita.
Hän pysähdytti auton Deden oven eteen ja käyttäytyi häntä kohtaan entisellä myrskyisellä tavallaan, sulkien hänet syliinsä ennenkuin sanaakaan oli voitu lausua. Vasta sitten, kun Dede oli irroittautunut hänestä ja saanut hänet istumaan, alkoi hän puhua.
"Minä olen tehnyt sen", julisti hän. "Olet tietysti lukenut sanomalehtiä. Olen selviytynyt kaikesta ja olen tullut tänne saadakseni tietää, minä päivänä haluat lähteä Glen Elleniin. Lähdön täytyy tapahtua pian, sillä elämä Oaklandissa tulee tähän aikaan kalliiksi. Elantoni hotellissa on maksettu vain tämän viikon loppuun, ja sen jälkeen en voi enää olla täällä. Ja huomisesta alkaen on minun käytettävä raitiovaunuja, ja ne kuluttavat nikkelilantteja."
Hän vaikeni ja odotti ja katsoi Dedeen. Deden kasvot ilmaisivat päättämättömyyttä ja hämminkiä. Sitten alkoi hymy, jonka Päivänpaiste niin hyvin tunsi, väreillä hänen huulillaan ja silmissään, kunnes hän heitti päätään taaksepäin ja nauroi entisellä raikkaalla, poikamaisella tavallaan.
"Milloin nuo miehet tulevat hakemaan tavaroitani?" kysyi hän.
Ja taas hän nauroi ja oli turhaan koettavinaan välttää Päivänpaisteen karhunkäsivarsia.
"Rakas Elam", kuiskasi hän, "rakas Elam" — ja suuteli häntä ensi kerran itsestään.
Hän siveli hyväillen Päivänpaisteen hiuksia.
"Sinun silmäsi ovat juuri nyt aivan kultaiset", sanoi tämä. "Voin katsoa niihin ja sanoa, kuinka paljon sinä rakastat minua."
"Ne ovat jo kauan olleet sinun mielestäsi aivan kultaiset. Luulen, että pikku maatilallamme ne ovat aina aivan kultaiset."