"Sinä olet sellainen hirmumyrsky mieheksi."
"Niin, rouva kulta", sanoi Päivänpaiste. "Minä en mielelläni hukkaa aikaa. Ja sinä ja minä olemme jo hukanneet paljon aikaa. Olemme olleet pahennustaherättävän huimapäiset. Meidän olisi pitänyt jo vuosia takaperin mennä naimisiin."
* * * * *
Kahta päivää myöhemmin seisoi Päivänpaiste odottamassa pienen Glen Ellenin hotellin ulkopuolella. Vihkiminen oli toimitettu, ja Dede oli mennyt hotelliin muuttamaan pukua, sillä välin kuin Päivänpaiste haki hevoset. Hän piteli nyt Bobia ja Mabia, ja vesiruuhen varjossa loikoi Wolf ja katseli. Jo kaksi päivää Kalifornian polttavassa auringonpaahteessa oli päivettänyt Päivänpaisteen kasvot. Mutta vielä lämpimämpi hohde syttyi hänen poskiinsa ja silmiinsä, kun hän näki Deden tulevan ovesta ratsupiiska kädessä ja Piedmontin ajoilta tuttu puku yllään. Deden kasvot hohtivat, kun hän vastasi Päivänpaisteen katseeseen ja vilkaisi hänen ohitseen hevosiin. Sitten hän näki Mabin. Mutta hänen katseensa siirtyi taas mieheen.
"Oi Elam!" sanoi hän läähättäen.
Se oli miltei kuin rukous, johon sisältyi tuhansia ajatuksia. Päivänpaiste koetti heittäytyä typeräksi, mutta hänen sydämensä tykytti hurjasti pelkästä ilosta. Lausuessaan hänen nimensä oli Deden ääni ilmaissut kaikkea — moitetta, kiitollisuutta ja ennen kaikkea rakkautta ja iloa.
Dede tuli luo ja hyväili tammaa ja kääntyi taas ja katsoi mieheen ja kuiskasi:
"Oi Elam!" —
Ja hänen silmissään kuvastui kaikki se, mikä väreili hänen äänessään, ja niissä Päivänpaiste näki välähdyksen syvyydestä, jota ei ajatus kyennyt käsittämään — naissukupuolen ja rakkauden koko selvittämättömän salaisuuden ja ihmeen.
Taasen hän koetti lyödä leikiksi, mutta hetki oli liian suuri rakkaudenkin leikinlaskuun. Ei kumpikaan puhunut. Dede tarttui ohjiin, ja Päivänpaiste kumartui ja sai hänen jalkansa käteensä. Dede hypähti Päivänpaisteen nostaessa ja pääsi satulaan. Seuraavalla hetkellä oli Päivänpaiste satulassa, ja rinnatusten ja Wolfin juostessa etunenässä omaa tyypillistä sudenraviaan he tulivat mäelle, joka vei ulos kauppalasta — kaksi rakastunutta kahden kastanjanruskean raudikon selässä, ratsastamassa kuherruskuukauttaan viettämään. Päivänpaiste tunsi olevansa kuin juopunut viinistä. Hän oli elämänsä korkeimmalla kukkulalla. Korkeammalle ei kukaan mies voinut kohota eikä ollut milloinkaan kohonnut. Tämä oli hänen päivien päivänsä, hänen rakkautensa päivä ja hänen hääpäivänsä, ja kaiken huippukohtana oli tuon neitseellisen puolison omistaminen, joka oli sanonut "Oi Elam!" ja katsonut häneen sielunsa sisimmästä.