Ja juuri kun hän oli saanut nämä sanat sanotuksi, kuului hurjaa rummutusta, kun vanhat viiriäiset lehahtivat lentoon Wolfin ympäriltä ja poikaset hyppivät pakoon ja katosivat kuin ihmeen kautta aivan katselijoiden silmien edestä.
Päivänpaiste näytti Dedelle haukanpesän punapuun latvassa, ja Dede keksi metsähiiren pesän, jota Päivänpaiste ei ollut ennen nähnyt. Sitten he kulkivat entistä puutietä ja tulivat kahdentoista eekkerin aukeamalle, missä kasvoi viinirypäleitä punertavassa tuliperäisessä maassa. Sitten he kulkivat karjapolkuja uusien metsien ja tiheikköjen ja raivattujen alueiden lävitse ja laskeutuivat alas kukkulan rinnettä, niistä suuri vuorenrotkon partaalla oleva maatalo tuli näkyviin vasta kun he olivat aivan sen edessä.
Dede seisoi avaralla kuistilla, joka oli talon etuseinän pituinen, sillä aikaa kun Päivänpaiste sitoi hevoset. Oli hyvin rauhallista. Oli kuiva, lämmin Kalifornian keskipäivän aika, jolloin ei tuulenhenkäyskään puhaltanut. Koko maailma näytti torkkuvan. Jostakin kuului kyyhkysten kuherrusta. Hengähtäen syvään väsymyksestä laskeutui Wolf, joka oli juonut kyllikseen kaikista matkan varrella olleista lähteistä, kuistin viileään varjoon. Dede kuuli Päivänpaisteen askeleet ja hengitti nopeammin. Päivänpaiste tarttui hänen käteensä, ja ovenripaa vääntäessään hän tunsi Deden epäröivän. Silloin hän kietoi kätensä vaimonsa ympärille; ovi aukeni, ja yhdessä he astuivat sisään.
25
Monet, jotka ovat kaupungissa syntyneet ja kasvaneet, ovat muuttaneet maalle ja tulleet hyvin onnellisiksi. Niissä tapauksissa he ovat onnistuneet vain tottumalla pettymyksiin. Mutta Deden ja Päivänpaisteen laita oli toisin. He olivat molemmat syntyneet maalla ja tiesivät, miten siellä elettiin. He olivat kuin kaksi ihmistä, jotka kauan harhailtuaan maailmalla ovat palanneet kotiin. Heidän askaroimisensa luonnossa tarjosi heille vähemmän uutta, mutta sen heille korvasi muistojen sulous. Heistä oli tervettä ja luonnollista se, mikä jonkun arkanahkaisemman mielestä olisi ollut likaista ja vastenmielistä. He tiesivät, miten luontoa piti kohdella. He tekivät harvemmin erehdyksiä. He tiesivät paljon ennestään, ja heille tuotti iloa muistutella mieleensä, mitä olivat unohtaneet.
Ja he oppivat senkin, että oli helpompaa sille, joka oli herkutellut lihapatojen ääressä, tyytyä köyhyyteen, kuin sille, joka tunsi vain köyhyyden. Eipä silti, että heidän elämänsä olisi ollut köyhää. Erotus oli siinä, että nyt pikkuasiat tuottivat heille suurempaa iloa ja syvempää tyydytystä. Päivänpaiste, joka oli hoidellut suurenmoisinta ja omituisinta peliä, mitä ajatella saattaa, huomasi, että täällä Sonoma-vuoren rinteellä oli sama tuttu peli yhä käynnissä. Täälläkin oli yhä työtä, joka kysyi voimia, esteitä, jotka täytyi voittaa. Kun hän kokeili kasvattamalla muutamia kyyhkysiä kaupaksi, tuotti hänelle arvioiminen, miten paljon saisi kyyhkysenpoikia, yhtä paljon iloa kuin ennen, kun miljoonat olivat olleet kysymyksessä. Työtä ja vaivaa sekin kysyi, vaikka hän käytti järkiperäisempiä menettelytapoja.
Kotikissa, joka oli villiintynyt ja ryösti hänen kyyhkysiään, oli yhtä vaarallinen hänen tuumilleen kuin liike maailmassa oli ollut Charles Klinkner, joka oli koettanut riistää häneltä muutamia miljoonia. Haukat ja portimot ja sudet olivat yhtä monta Dowsettia, Lettonia ja Guggenhammeria, jotka salaa vahingoittivat häntä. Villin kasvillisuuden meri, joka heitteli aaltojaan hänen viljelysmaittensa rajoja vastaan ja silloin tällöin viikon ajaksi pääsi tulvimaan hänen alueelleen, ei ollut mikään vähäpätöinen vihollinen. Hänen keittiökasvitarhansa kukkuloiden kulmauksessa, jossa maa oli hedelmällistä, ei oikein ottanut menestyäkseen ja tuotti hänelle paljon päänvaivaa. Kun hän ratkaisi tämän yhä tärkeämmäksi käyvän kysymyksen laittamalla sinne salaojat, sai hän aina iloita menestyksestään.
Hän ryhtyi laittamaan vesijohtoa. Hän saattoi ostaa ainekset myymällä muutamia jouhisuitsistaan. Työn hän teki itse, vaikka hänen jonkin kerran täytyi pyytää Dedeä pitämään kiinni ruuviavaimella. Kun lopulta johto kylpyhuoneeseen ja muualle oli kunnossa, saattoi Päivänpaiste tuskin riistäytyä irti kättensä työn katselemisesta. Ensimmäisenä iltana Dede, joka kaipasi häntä, rupesi häntä etsimään ja löysi hänet lamppu kädessä onnellisen näköisenä tuijottamassa vesijohtokouruihin. Hän silitteli kädellään niiden tasaista puista reunaa ja nauroi ääneen ja oli häpeissään kuin koulupoika, kun Dede yllätti hänet salaa ihailemasta omaa työtään.
Vesijohdon rakentaminen teki tarpeelliseksi pienen työpajan rakentamisen, minne hän vähitellen keräsi kokoelman rakkaita työkaluja. Ja hän, joka ennen omistaessaan miljoonia oli heti saattanut ostaa kaikki, mitä halusi, oppi tuntemaan uuden ilon, jota tuntee, kun ankaraa säästäväisyyttä noudattaen saa vihdoinkin omakseen kauan haluamansa esineen. Hän odotti kolme kuukautta, ennenkuin uskalsi ostaa amerikkalaisen ruuvitaltan, ja hänen ilonsa tästä ihmeellisestä kapineesta oli niin suuri, että Dede sai hyvän ajatuksen. Hän säästi kuuden kuukauden aikana munarahansa, joihin hänellä oli erikoisoikeus, ja antoi miehelleen syntymäpäivälahjaksi sorvipenkin, joka oli ihmeellisen yksinkertainen rakenteeltaan, mutta jota voitiin käyttää moninaisiin tarkoituksiin. Heidän yhteinen ilonsa tämän työkalun johdosta, joka oli miehen erikoisomaisuutta, oli yhtä suuri kuin heidän ilonsa Mabin ensimmäisen varsan johdosta, joka oli Deden erikoisomaisuutta.
Vasta toisena kesänä Päivänpaiste rakensi suuren tulisijan, joka oli vielä komeampi kuin Fergusonin rakentama laakson toisella puolen. Sillä kaikki nämä puuhat vaativat aikaa, eivätkä Dede ja Päivänpaiste pitäneet kiirettä. He eivät tehneet maalle paenneiden kaupunkilaisten tavallista erehdystä. He eivät yrittäneet liikoja. Heidän ei tarvinnut huolehtia kiinnityslainan maksusta, eivätkä he halunneet rikastua. He tyytyivät vähään, eikä heidän tarvinnut maksaa vuokraa. He suunnittelivat tyynesti tehtäviään ja pitivät huolen siitä, että heillä oli kyllin aikaa olla toistensa seurassa. Fergusonin esimerkistä he oppivat paljon. Siinä oli mies, joka tyytyi mitä yksinkertaisimpaan ruokaan, joka omin käsin hankki yksinkertaiset tarpeensa, joka teki ansiotyötä vain silloin, kun tarvitsi rahaa kirjoihin ja aikakauslehtiin, ja joka suuremman osan valveillaoloajastaan käytti huvitteluun. Hän maleksi mielellään koko iltapäivät varjostossa kirjoineen tai nousi aamun koittaessa ja harhaili kukkuloilla.