"Ellei pian tapahdu jotakin, menen nukkumaan. Mikä leiriä vaivaa?
Ovatko kaikki kuolleet?"
Bates ei viitsinyt vastata, vaan rupesi kiertämään savuketta. Dan
MacDonald, Pohjois-Yukonin ensimmäinen ravintoloitsija ja pelaaja,
Tivolin ja sen pelien omistaja, kulki yksin aution lattian poikki ja
liittyi uunin luona olevaan pariin.
"Onko joku kuollut?" kysyi Neito häneltä.
"Näyttää siltä kuin olisi", kuului vastaus.
"Sitten on koko leiri kuollut", päätti Neito ja haukotteli toisen kerran.
MacDonald nauraa virnisteli ja nyökkäsi ja avasi suunsa puhuakseen, kun samassa pääovi avautui ja muuan mies tuli huoneeseen. Kylmä ilmavirta muuttui huoneen lämpimässä usvaksi, joka leijaili hänen ympärillään polviin saakka ja virtasi lattian poikki vähitellen hälveten, kunnes kahdentoista askeleen päässä uunista kokonaan haihtui. Vastatullut otti luudan ovipielen naulasta ja rapsi lumen intiaanisaappaistaan ja pitkistä saksalaisista sääryksistään. Hän olisi näyttänyt kookkaalta mieheltä, ellei jättiläismäinen Kanadan ranskalainen olisi tullut tarjoilupöydän äärestä puristamaan hänen kättään.
"Hoi, Päivänpaiste!" tervehti tämä. "Tekee vanhoille silmilleni hyvää nähdä sinua."
"Hoi, Louis, milloin olet oppinut noin koreasti puhumaan?" sanoi tulokas. "Tule ottamaan naukku ja kerro meille kaikki mikä koskee Bone Creekia. No, vanha veikko, puristahan kättäni vielä kerta. Missä on toverisi? Olen juuri häntä etsimässä."
Toinen harvinaisen kookas mies tuli tarjoilupöydän äärestä lyömään kättä. Olaf Henderson ja Ranskan-Louis, molemmat Bone Creekin osakkaita, olivat seudun kookkaimmat miehet, ja vaikka he tuskin olivat puolta päätään pitemmät kuin äskentullut, näytti tämä heidän rinnallaan aivan pienikasvuiselta.
"Hoi, Olaf, siinäpä kaipaamani mies", sanoi Päivänpaisteeksi nimitetty. "Huomenna on syntymäpäiväni ja aion hankkia teille kaikille pääntäyteisen humalan — Ymmärrättekö? ja sinulle myös, Louis. Voittehan ottaa humalan minun syntymäpäivänäni — vai? Tule ottamaan ryyppy, Olaf, niin kerron sinulle kaikki."