"Dyeaan on tuhat mailia", ilmoitti Bettles kiiveten tuolille ja tukien huojuvaa ruumistaan kiertämällä kätensä Päivänpaisteen kaulaan. "Sanon, että sinne on tuhat mailia, ja suurin osa tiestä on ummessa, mutta lyön vetoa, että Päivänpaiste ennättää Dyeaan kolmessakymmenessä päivässä."
"Se on keskimäärin kolmekymmentäkolme mailia päivässä", varoitti
Doc Watson, "ja olen toki itsekin ollut taipaleella. Lumimyrsky
Chilcootissa tukkeaisi häneltä tien viikoksi."
"Mitä vielä", vastasi Bettles. "Päivänpaiste suorittaa vielä paluumatkankin kolmessakymmenessä päivässä, ja minä lyön vetoa viisisataa dollaria, että niin käy kuin sanon lumimyrskyistä huolimatta."
Sanojensa vahvikkeeksi hän otti esiin aimo makkaran kokoisen kultahiekkakukkaron ja löi sen tarjoilupöytään. Doc Watson paiskasi kukkaronsa viereen.
"Malttakaahan!" huusi Päivänpaiste. "Bettles on oikeassa, ja minäkin haluan olla vedossa mukana. Lyön vetoa viisisataa dollaria siitä, että olen kuudenkymmenen päivän kuluttua tästä päivästä Tivolin ovella Dyean posti mukanani."
Kuului epäluuloista murinaa, ja tusina miehiä otti esiin kukkaronsa.
Jack Kearns tunkeutui joukkoon ja vaati puheenvuoroa.
"Minä yhdyn vetoon, Päivänpaiste", huusi hän. "Kaksi yhtä vastaan, ettette tee sitä — seitsemässäkymmenessä päivässä."
"Ei mitään almuja, Jack", kuului vastaus. "Vetosumma on sama kummallakin puolen ja aika on kuusikymmentä päivää."
"Seitsemänkymmentäviisi päivää ja kaksi yhtä vastaan, ettette tee sitä", intti Kearns. "Rantajää on haurasta."
"Mitä minulta voititte, on teidän", sanoi Päivänpaiste. "Ette, piru vieköön, saakaan sitä tällä tavalla annetuksi minulle takaisin. En tahdo lyödä vetoa kanssanne. Te koetatte antaa minulle rahaa. Mutta sanonpa teille jotakin, Jack, minulla on vielä muita mahdollisuuksia. Voitan sen takaisin lähipäivinä. Odottakaahan vain, kunnes suuri kultasuoni löytyy. Silloin pelaamme me, te ja minä, sellaista peliä, jota ei miehen tarvitse hävetä." He puristivat toistensa kättä.