Kello kahdeltatoista, kun aurinko pilkisti esiin maapallon kaartuman takaa, he pysähtyivät ja laittoivat pienen nuotion jäälle. Päivänpaiste hakkasi kirveellä palasia jäätyneestä papukeitosta. Sulatettuna ja lämmitettynä oli tämä heidän koko ateriansa. He eivät keittäneet kahvia. Päivänpaiste ei sanonut tarvitsevansa keskellä päivää sellaista ylellisyyttä. Koirat tappelivat keskenään ja katselivat halukkaasti miesten aterioimista. Vain yöksi ne saivat kalanaulansa. Väliaikana ne saivat vain raataa.
Ankaraa kylmyyttä yhä jatkui. Vain rautaiset miehet jaksavat taivaltaa sellaisessa kylmyydessä, ja Kama ja Päivänpaiste olivat rotunsa parhaimpia. Mutta Kama tiesi, että toinen oli häntä voimakkaampi, ja lähtöhetkestä alkaen hän oli tietänyt joutuvansa tappiolle. Eipä silti, että hän olisi pienimmässäkään määrässä vähentänyt ponnistuksiaan tai auliuttaan, mutta häntä heikensi kuorma, jota hän kantoi mielessään. Hänen käytöksensä Päivänpaistetta kohtaan oli kunnioittava. Ollen järkähtämätön, vaitelias ja ylpeä ruumiinvoimistaan hän näki kaikki nämä ominaisuudet ruumiillistuneina valkoihoisessa toverissaan. Siinä oli mies, joka oli etevä seikoissa, joissa kannatti olla etevä, eikä Kama voinut olla häntä kunnioittamatta, — vaikk'ei millään tavalla sitä osoittanut. Ei ollut kumma, että valkoisen miehen rotu voitti, ajatteli hän, kun se synnytti tämänkaltaisia miehiä. Mitä voitonmahdollisuuksia intiaaneilla oli niin kestävän ja jäntevän rodun rinnalla? Ei intiaanikaan taivaltanut niin kylmällä säällä, ja heillä oli kuitenkin takanaan tuhansien sukupolvien kokemus; mutta nytpä olikin tuo veltosta Etelästä tullut Päivänpaiste heitä etevämpi, hän, joka vain nauroi heidän pelolleen ja taivalsi kymmenen ja kaksitoista tuntia vuorokaudessa. Ja Päivänpaiste luuli voivansa kestää kolmenkymmenenkolmen mailin päivämatkoja kuusikymmentä päivää. Mutta kuinkahan käynee, kun tulee lumipyry tai kun he joutuvat umpitielle tai hauraalle rantajäälle, joka reunusti sulia paikkoja?
Siihen mennessä Kama pani parastaan, ei milloinkaan nurkunut eikä milloinkaan koettanut päästä tehtäviään täyttämästä. Lämpömittarin näyttäessä kuuttakymmentäviittä astetta nolla-asteen alapuolella on hyvin kylmä. Koska vesi jäätyy lämpömittarin näyttäessä kolmeakymmentäkahta astetta nolla-asteen yläpuolella[5], on siis kuusikymmentäviisi astetta kylmää yhdeksänkymmentäseitsemän astetta jäätymispisteen alapuolella. Jonkinlaisen käsityksen tämän merkityksestä voi saada kuvittelemalla samanlaista lämpötilan eroa päinvastaiseen suuntaan. Lämpömittarin näyttäessä sataakahtakymmentäyhdeksää lämpöastetta on polttavan kuuma päivä, ja kuitenkin tämä lämpötila on vain yhdeksänkymmentäseitsemän astetta jäätymispisteen yläpuolella. Kun kaksinkertaistaa tämän erotuksen, saa jonkinlaisen käsityksen pakkasesta, jossa Kama ja Päivänpaiste taivalsivat kahden pimeän välillä ja yön pimeässäkin.
Kaman posket paleltuivat ahkerasta hieromisesta huolimatta, ja niiden liha muuttui mustaksi ja sierettyneeksi. Niinikään paleltuivat lievästi hänen keuhkokudoksensa vaarallinen juttu ja selvä syy siihen, miksi ihmiselle on epäterveellistä tarpeettomasti ponnistella kuudenkymmenenviiden asteen pakkasessa ulkoilmassa. Mutta Kama ei milloinkaan valittanut, ja Päivänpaisteella oli lämmityslaitos ruumiissaan, hän kun nukkui yhtä lämpimästi kuuden naulan jäniksennahkojen alla kuin Kama kahdentoista naulan.
Toisena yönä, viidenkymmenen mailin matkan jälkeen, he leiriytyivät lähellä Alaskan ja Luoteisalueen rajaa. Paitsi viimeistä lyhyttä taivalta Dyeaan oli loppumatkalla kuljettava Kanadan aluetta pitkin. Tien ollessa kovaa ja kun ei pitkään aikaan ollut satanut lunta, laski Päivänpaiste ennättävänsä Forty Mileen neljäntenä yönä. Hän ilmoitti sen Kamalle, mutta kolmantena päivänä alkoi lämpömittari nousta ja he tiesivät, että lunta oli odotettavissa; sillä Yukonissa seuraa lauhkeaa ilmaa aina lumisade. Tänä päivänä he tapasivat kymmenen mailin laajuisia jääröykkiöitä, joilla heidän oli käsivoimin nostettava reki tavaroineen päivineen suurten jäälohkareitten yli ja laskettava se taas alas. Koirat olivat tässä hyödyttömät, ja sekä ne että miehet väsyivät kovin epätasaista tietä pitkin ponnistellessaan. Yhden tunnin ylimääräinen juoksu korvasi vain osan menetetystä ajasta.
Kun he aamulla heräsivät, oli heidän vaippojensa päällä kymmenen tuuman paksuinen lumikerros. Koirat olivat hautautuneet sen alle eivätkä mielisuosiolla nousseet mukavasta pesästään. Tämä uusi lumi tiesi vaivalloista kulkua. Reen jalakset eivät luistaneet hyvin, ja toisen miehistä täytyi kävellä koirien edellä ja tallata tie kovaksi lumikengillä. Lumi oli aivan erilaista kuin se, minkä etelässä asuvat tuntevat. Se oli kovaa ja hienoa ja kuivaa. Se muistutti lähinnä jauhosokeria. Jos potkaisi sitä, niin se lensi suhisten kuin hiekka. Hiukkasten välillä ei ollut mitään vetovoimaa, eikä sitä voinut puristaa lumipalloksi. Se ei ollut muodostunut hiutaleista, vaan kiteistä — pienistä säännöllisistä huurrekiteistä. Se ei itse asiassa ollutkaan lunta, vaan huurretta.
Sää oli suojainen, vain kaksikymmentä astetta jäätymispisteen alapuolella, ja molemmat miehet, jotka olivat nostaneet ylös korvalappunsa ja riisuneet kintaansa, hikoilivat eteenpäin ponnistellessaan. He eivät ennättäneet sinä yönä Forty Mileen, ja kun he seuraavana päivänä sivuuttivat tämän leirin, pysähtyi Päivänpaiste vain jättääkseen postin ja ottaakseen lisää koiranruokaa. Seuraavan päivän illalla he leiriytyivät Klondyke-joen suulle. He eivät olleet tavanneet ristinsieluakaan Forty Milesta lähdettyään ja he olivat tallanneet tien itselleen. Nyt talvella ei kukaan ollut kulkenut joenjäätä pitkin. Forty Milesta etelään, ja koko talven aikana he tulisivat olemaan ainoat, jotka siitä olivat kulkeneet. Siihen aikaan oli Yukon aito maa. Klondyke-joen ja valtameren välillä oli kuusisataa mailia lumenpeittämiä erämaita, ja koko tällä alalla oli vain kaksi paikkaa, joissa Päivänpaiste saattoi odottaa näkevänsä ihmisiä. Molemmat olivat eristettyjä postiasemia, Sixty Mile ja Fort Selkirk. Kesällä saattoi kohdata intiaaneja Stewart- ja White-joen suulla, Big ja Little Salmonin varrella ja Lake Le Bargessa, mutta talvella olivat nämäkin, sen hän hyvin tiesi, seuranneet hirvilaumojen jälkiä vuoristoon.
Tänä yönä, heidän leiriytyessään Klondyke-joen suulla, ei Päivänpaiste mennyt levolle, kun illan tehtävät oli suoritettu. Jos joku valkoinen mies olisi ollut saapuvilla, olisi Päivänpaiste huomauttanut, että kultakuume häntä poltti. Näin ollen hän sitoi lumikengät jalkaansa, jätti lumeen kyyristyneet koirat ja raskaasti hengittävän Kaman jäniksennahkojensa alle ja kiipesi lakealle paikalle korkean rantaäyrään yläpuolella. Mutta tuuheat kuuset peittivät häneltä näköalan ja hän raivasi itselleen tien lakean paikan poikki ylös ensimmäiselle jyrkästi viettävälle vuorelle. Täältä hän saattoi nähdä idästä suorassa kulmassa virtaavan Klondyken ja etelästä laajasti kaartuvan Yukonin.
Vasemmalla myötävirtaan katsottuna näkyi selvästi tähtien tuikkiessa Moosehide Mountain. Luutnantti Schwatka oli antanut sille nimen, mutta hän, Päivänpaiste, oli ensimmäisenä nähnyt sen paljoa ennen kuin tuo peloton tutkimusmatkailija oli kulkenut Chilcootin poikki ja lautalla Yukonia alas.
Mutta vuori kiinnitti vain ohimennen hänen huomiotansa. Päivänpaisteen mielenkiintoa kohdistui suureen lakeuteen, jonka rannoilla oli runsaasti syviä paikkoja laivojen laskea maihin.